Vladimir Putinin toi­mis­sa näkyy Venäjän eri­tyi­syyt­tä koros­ta­van myy­tin pimeä puo­li, kir­joit­taa venä­läis­tä kir­jal­li­suut­ta kus­tan­ta­nut ja suo­men­ta­nut Tuukka Sandström. Hyökkäys Ukrainaan voi hor­jut­taa Putinin val­taa, mut­ta his­to­rian valos­sa on varau­dut­ta­va myös tota­li­ta­ris­min paluuseen.

Tätä kir­joit­taes­sa­ni olen istu­nut tie­to­ko­nee­ni ääres­sä kak­si päi­vää ja seu­ran­nut mil­tei kes­key­tyk­set­tä Venäjän Ukrainan-invaa­sion ete­ne­mis­tä. Tunti tun­nil­ta, minuut­ti minuu­til­ta. Olen seu­ran­nut län­si­mai­sia ja ukrai­na­lai­sia uutis­läh­tei­tä ja kom­men­taat­to­rei­ta mut­ta myös vil­kuil­lut Venäjän val­tion kont­rol­loi­maa medi­aa sekä tiet­ty­jä aiem­min­kin kat­ko­nai­ses­ti seu­raa­mia­ni venä­läi­siä Donbass-pro­pa­gan­dis­te­ja.

Ylen enti­nen Moskovan-kir­jeen­vaih­ta­ja Marja Manninen julis­ti heti kät­te­lys­sä, että Ukrainalla ei ole ”mitään mah­dol­li­suuk­sia”. Anna-Lena Laurén kir­joit­ti, että ”det här är slu­tet för Vladimir Putin”. Lisäksi on esi­tet­ty suun­nil­leen kaik­ki muut ske­naa­riot näi­den ääri­päi­den välil­tä.

Äkkiä tun­nen, että kaik­ki tämä on tur­haa. Mieleeni nouse­vat Carl von Clausewitzin sanat sodan kit­kas­ta tuon sak­sa­lais­teo­ree­ti­kon alku­jaan vuon­na 1832 ilmes­ty­nees­sä klas­si­kos­sa Sodankäynnistä, jota yhä lue­taan kai­kis­sa maa­il­man sota­kou­luis­sa. Avaan Heikki Eskelisen suo­men­nok­sen:

Kaikki sodas­sa on hyvin yksin­ker­tais­ta, mut­ta yksin­ker­tai­sin­kin on vai­ke­aa. – – Lukemattomat pie­net sei­kat, joi­ta ei kos­kaan voi­da ottaa pape­ri­suun­ni­tel­mis­sa riit­tä­väs­ti huo­mioon, vai­kut­ta­vat sodas­sa – – ja vähen­tä­vät kaik­kia tulok­sia, ja tavoit­tees­ta jää­dään kau­as. – – Tämä hir­mui­nen kit­ka on kai­kis­sa koh­dis­sa yhtey­des­sä sat­tu­maan ja tuot­taa sit­ten ilmiöi­tä, joi­ta ei miten­kään pys­ty­tä enna­koi­maan juu­ri sen takia, että ne ovat enim­mäk­seen sat­tu­man­va­rai­sia.

Kukaan ei tie­dä, miten sota päät­tyy. Eivät län­ti­set kom­men­taat­to­rit sen enem­pää kuin Kreml.

Kun kat­son lähel­le, en näe mitään.

Enkä ole näh­nyt. Täysimittainen, kaik­kial­le Ukrainaan koh­dis­tu­va hyök­käys yllät­ti minut pahas­ti. Vielä ”kan­san­ta­sa­val­to­jen” tun­nus­ta­mi­sen jäl­keen kuvit­te­lin, että todel­li­nen tavoi­te on val­la­ta maa­ta Itä-Ukrainasta, mikä täy­si­mit­tai­sen invaa­sion uhal­la teh­dään län­nel­le hel­pom­min niel­tä­väk­si.

Olin vää­räs­sä. Nyt ratio­na­li­soin­ti ja tar­koi­tus­pe­rien arvai­lu tun­tuu sumul­ta kaik­ki tyyn­ni. Siksi tun­nen pakot­ta­vaa tar­vet­ta ottaa etäi­syyt­tä.

Kohta kak­si­kym­men­tä vuot­ta olen har­ras­ta­nut venä­jän kiel­tä ja kult­tuu­ria, eri­tyi­ses­ti kir­jal­li­suut­ta. Nimenomaan har­ras­ta­nut: vaik­ka olen pien­kus­tan­ta­ja­na jul­kais­sut lukui­sia venä­jäs­tä kään­net­ty­jä teok­sia ja itse­kin suo­men­ta­nut kir­jo­ja venä­jäs­tä, en ole kos­kaan aja­tel­lut ole­va­ni ”Venäjä-asian­tun­ti­ja” tai saa­nut elan­toa­ni kään­nös­kir­jal­li­suu­den paris­sa teke­mäs­tä­ni työs­tä.

”Venäjä-asian­tun­ti­juus” on vai­kut­ta­nut minus­ta epi­tee­til­tä, joka varat­ta­koon Venäjää amma­tik­seen tut­ki­vil­le. Tai niil­le, jot­ka usko­vat Putin-kuis­kai­luun ja mui­hin jäl­ki­kek­kos­lai­siin eri­tyis­suh­de­ku­vi­tel­miin.

Olen aina koke­nut jok­seen­kin vie­raa­na krem­lo­lo­gi­sen Venäjä-päh­käi­lyn, jos­sa eri val­taklik­kien vaih­tu­via suh­tei­ta kat­so­taan suu­ren­nus­la­sil­la. Nyt tun­tuu entis­tä enem­män sil­tä, että Venäjää ja Putinia on kat­sot­tu lii­an lähel­tä ja osin yhä kat­so­taan.

Ehkä Putinin todel­li­nen mys­tee­ri on sii­nä, että mitään mys­tee­riä ei ole. Hänen banaa­li ja Venäjän his­to­rian kon­teks­tis­sa mel­ko hel­pos­ti ymmär­ret­tä­vä hah­mon­sa on peit­ty­nyt kuvi­tel­miin, joi­ta itse olem­me heit­tä­neet hänen ylleen.

Vakaus vai vapaus?

Putinin hal­lin­non perus­luon­ne oli näky­vis­sä jo var­hain. Kun syk­syl­lä 2005 olin vaih­to-opis­ke­li­ja­na Moskovassa, kai­kil­le ulko­maa­lai­sil­le opis­ke­li­joil­le tun­tui ole­van sel­vää, että Venäjä on kor­rup­toi­tu­nut auto­kra­tia. Venäjän rik­kain mies, Putinin haas­ta­nut oli­gark­ki Mihail Hodorkovski oli juu­ri syr­jäy­tet­ty öljy-yhtiö Jukosin joh­dos­ta ja tuo­mit­tu van­ki­laan. Kun Jukosin tor­ni­ta­lo sat­tui ole­maan lähel­lä asun­to­laa, asias­ta riit­ti kyl­lä puhet­ta.

Mutta pai­kal­lis­ten kans­sa kes­kus­tel­les­sa – tuol­loin puut­teel­li­sen kie­li­tai­to­ni vuok­si useam­min englan­nik­si kuin venä­jäk­si – kävi sel­väk­si, että monen näke­mys Putinista oli toi­nen: vakaus ja jär­jes­tys oli tär­keäm­pää kuin demo­kra­tia tai abstrak­ti vapaus.

Tähän diko­to­mi­aan usko­mi­nen oli psy­ko­lo­gi­ses­ti ymmär­ret­tä­vää, kun taka­na oli puut­teen ja epä­jär­jes­tyk­sen ”kau­hea 90-luku”, lihi­je dev­ja­nos­ty­je. Mutta ken­ties yhtä sel­vää oli­si pitä­nyt olla, että tämä val­heel­li­nen valin­ta vakau­den ja vapau­den välil­lä oli­si pidem­män pääl­le tuhoi­sa.

Paavo Haavikko tokai­si ker­ran jos­sain haas­tat­te­lus­saan, että ”sosia­lis­mi on toteu­tu­nut­ta kapi­ta­lis­mia”. Tuo oraak­ke­lin­lause jäi mie­lee­ni osu­va­na kuvauk­se­na Neuvostoliiton reaa­li­so­sia­lis­mis­ta, jos­sa kapi­ta­lis­ti­nen kil­pai­lu oli ikään kuin kil­pail­tu lop­puun ja kaik­ki työ­läi­set alis­tet­tu uni­ver­saa­liin työ­pak­koon.

Jotain vas­taa­vaa oli­si voi­nut sanoa Putinin val­lan luon­tees­ta jo 00-luvun alus­sa. 90-luvun Venäjällä oli­gar­kit ja jär­jes­täy­ty­neet rikol­lis­ryh­mät kamp­pai­li­vat kes­ke­nään, mut­ta Putinin myö­tä jär­jes­täy­ty­neen, yhteis­kun­nan kai­kil­le tasoil­le solut­tau­tu­maan pyr­ki­vän rikol­li­suu­den logiik­ka saa­vut­ti pää­te­pis­teen­sä: val­tio itse muut­tui suu­rek­si rikol­li­sor­ga­ni­saa­tiok­si, mafia­val­tiok­si ja klep­to­kra­tiak­si.

Vuosien var­rel­la varas­ta­mi­nen on saa­vut­ta­nut käsit­tä­mät­tö­mät mit­ta­suh­teet. Itsevaltias samas­tuu aina tar­peek­si kau­an val­las­sa pysyes­sään val­tioon. Mitä on aina ollut itse­val­tiai­den hovien lois­to? Kaikki itse­val­ti­aat varas­ta­vat häpeä­mät­tä omil­ta kan­soil­taan eivät­kä kadu. Kansan varat ovat hei­dän varo­jaan, sil­lä itse­val­tias on val­tio.

Länsimaisesta näkö­kul­mas­ta Putinin hal­lin­to on alus­ta asti ollut rikol­li­nen. Itsevaltiaan Putinin näkö­kul­mas­ta hän itse on Venäjä. Voiko itsel­tään varas­ta­mis­ta häve­tä?

En ole huo­man­nut, että krem­lo­lo­gi­nen val­taklik­kien ana­lyy­si oli­si tähän perus­ta­soon tuo­nut pal­joa­kaan olen­nais­ta lisää. Joskus se on jopa hämär­tä­nyt ymmär­rys­tä auto­kra­tian perus­luon­tees­ta ja saa­nut sen näyt­tä­mään itse­ään hute­ram­mal­ta ja moni­mut­kai­sem­mal­ta.

Ehkä osin Putinin val­lan ylia­na­ly­soin­nin vuok­si län­nes­sä niin pit­kään jak­set­tiin aja­tel­la, että Venäjän ”demo­kra­tia­ke­hi­tys” odot­taa koko ajan mah­dol­li­suu­te­na jos­sain tule­vai­suu­des­sa. Että ihan koh­ta jos­tain löy­tyy uusi suku­pol­vi tai uusi sosi­aa­lis­ta medi­aa tai­dok­kaas­ti hyö­dyn­tä­vä poruk­ka, joka osaa teh­dä rat­kai­se­vat vas­ta­rin­nan eleet. Kirkasotsaisimmillaan tämä toi­vea­jat­te­lu on tuo­nut mie­leen neu­vos­to­pro­pa­gan­dan, joka jak­soi loput­to­mas­ti väit­tää vapaan ja tasa-arvoi­sen kom­mu­nis­min tilan odot­ta­van sosia­lis­min kehi­tyk­ses­sä enää muu­ta­man vuo­den pääs­sä – vuo­des­ta toi­seen aina vain muu­ta­man vuo­den pääs­sä.

Samaan aikaan Venäjällä sama val­heel­li­nen kysy­mys esi­tet­tiin kan­san syvil­le riveil­le aina yhä uudel­leen ja uudel­leen: vakaus vai vapaus?

Aina sii­hen vas­tat­tiin samal­la taval­la: vakaus.

Putinin vallan kaksi pilaria

Kaikki Venäjää seu­ran­neet tie­tä­vät, että Putinin val­ta on alus­ta asti nojan­nut yhdel­lä jalal­la kan­san­suo­sioon ja toi­sel­la jalal­la kont­rol­liin. Aina kun Putinin suo­sio on uhan­nut hor­jua, hal­lin­to on kiris­tä­nyt kont­rol­lia. Samalla suo­sion mer­ki­tys on jat­ku­vas­ti vähen­ty­nyt.

Kontrollin lisää­mi­nen on tapah­tu­nut prag­maat­ti­ses­ti ja vähi­tel­len. Esimerkiksi kau­no­kir­jal­li­suus on pysy­nyt mel­ko lail­la vapaa­na alu­ee­na jopa näi­hin päi­viin asti, kos­ka kir­jo­ja luke­vat sit­ten­kin niin har­vat. Sen sijaan suu­ret mas­sat tavoit­ta­van tele­vi­sion Putin pis­ti kuriin jo 00-luvun alus­sa, käy­tän­nös­sä heti val­taan­nousun­sa jäl­keen.

On har­haa kuvi­tel­la, ettei­vät venä­läi­set oli­si huo­man­neet vapau­den vähe­ne­mis­tä. Mutta samal­la on tot­ta, että valin­ta vakau­den ja vapau­den välil­lä on ollut joka het­ki riit­tä­vän help­po riit­tä­vän monel­le.

Vakaus vai vapaus? Vakaus.

Surullisinta on, että tämän kehi­tyk­sen pää­te­pis­teen näke­mi­seen ei oli­si tar­vit­tu pino­kau­pal­la kir­jo­ja hybri­dio­pe­raa­tiois­ta ja trol­li­teh­tais­ta. Yksi ainoa sivu erit­täin pölyis­tä 1800-luku­lais­ta yhteis­kun­ta­teo­ri­aa oli­si riit­tä­nyt.

Muistan, miten pari vuot­ta Moskovan-vaih­dos­ta paluu­ni jäl­keen luin Alexis de Tocquevillen klas­si­kon Demokratia Amerikassa (1835 / 1840), joka oli vas­ta ilmes­ty­nyt Sami Janssonin hie­no­na suo­men­nok­se­na. Kirjoitin tuol­loin kir­jas­ta ylös erään jak­son, joka on kum­mi­tel­lut mie­les­sä­ni sii­tä asti. Siteeraan hie­man lyhen­täen:

”Kun demo­kraat­ti­sen kan­san kes­kuu­des­sa miel­ty­mys mate­ri­aa­li­siin nau­tin­toi­hin levi­ää valis­tus­ta ja vapau­teen liit­ty­viä tot­tu­muk­sia nopeam­min, näky saa­vu­tet­ta­vis­sa ole­vas­ta vau­rau­des­ta saa ihmi­set tolal­taan. He kes­kit­ty­vät vain omai­suu­den han­kin­taan eivät­kä enää huo­maa, että jokai­sen oma menes­tys on tiu­kas­ti sidok­sis­sa kaik­kien vau­ras­tu­mi­seen. Sellaisilta kan­sa­lai­sil­ta ei tar­vit­se riis­tää hei­dän naut­ti­mi­aan oikeuk­sia, sil­lä he itse pääs­tä­vät ne kar­kaa­maan. – –

Jos täl­lä rat­kai­se­val­la het­kel­lä ilmaan­tuu joku tai­ta­va, val­lan­hi­moi­nen pyr­ky­ri, hän huo­maa, että hän voi­si hel­pos­ti pääs­tä val­taan.

Häneltä ei odo­te­ta muu­ta kuin että hän huo­leh­ti­si talou­del­lis­ten hank­kei­den menes­ty­mi­ses­tä ja takai­si jär­jes­tyk­sen. Materiaalisia nau­tin­to­ja halua­vat ihmi­set yleen­sä oival­ta­vat, että vapau­den kuo­hun­ta häi­rit­see hyvin­voin­tia, ennen kuin he havait­se­vat, että vapaus aut­taa hei­tä hank­ki­maan sitä. Jos pie­nin­kin vii­te yhteis­kun­nal­li­seen kuo­hun­taan tulee häi­rit­se­mään hei­dän yksi­tyi­se­lä­män­sä pie­niä nau­tin­to­ja, he huo­les­tu­vat heti. Anarkian pel­ko pitää hei­tä jän­ni­tyk­ses­sä, ja he ovat heti val­mii­ta luo­pu­maan vapau­des­ta havai­tes­saan ensim­mäi­set seka­sor­ron mer­kit.

– – On muis­tet­ta­va, että kaik­ki tyran­ni­aan pää­ty­neet kan­sat ovat pää­ty­neet sii­hen juu­ri hyvän jär­jes­tyk­sen kaut­ta. Tästä ei var­mas­ti­kaan seu­raa, että kan­so­jen tuli­si hal­vek­sia yhteis­kun­ta­rau­haa, mut­ta nii­den ei pidä tyy­tyä sii­hen. Ellei kan­sa­kun­ta vaa­di hal­li­tuk­sel­taan muu­ta kuin jär­jes­tyk­sen yllä­pi­toa, se on jo orja syväl­lä sydä­mes­sään. Se on hyvin­voin­tin­sa orja, ja joku voi saa­pua kah­leh­ti­maan sen.”

Tahtoisin koros­taa koh­dan ihmi­set yleen­sä oival­ta­vat, että vapau­den kuo­hun­ta häi­rit­see hyvin­voin­tia, ennen kuin he havait­se­vat, että vapaus aut­taa hei­tä hank­ki­maan sitä.

Eli vakaus vai vapaus? Lopulta ei kum­pi­kaan. Kun vapaut­ta mene­te­tään tar­peek­si pal­jon, ei jää sen enem­pää vakaut­ta kuin vau­raut­ta­kaan.

Venäjän ”erityisyys” tuottuu vain länttä vasten

Putinissa on toi­nen­kin ele­ment­ti, joka tuo minul­le mie­leen 1800-luvun ajat­te­lun. Eikä näin ole vain sik­si, että Putin on men­nei­syy­den mies, joka on itse sano­nut, ettei käy­tä inter­ne­tiä.

Kaikki Putinin ja Sergei Lavrovin höpi­nöi­tä vuo­sien var­rel­la kuun­nel­leet ovat var­mas­ti huo­man­neet, että niil­le on lei­mal­lis­ta äärim­mäi­nen wha­ta­bou­tis­mi. Miltei jokai­nen Putinin tai Lavrovin kan­sain­vä­li­sil­lä aree­noil­la pitä­mä puhe sisäl­tää jon­kin vari­aa­tion tee­mas­ta entä­pä USA – mitä­pä teit­te siel­lä, mitä­pä teit­te tuol­la.

Tapana on ollut ohit­taa tämä tyh­jä­nä ”reto­riik­ka­na” tai ”pro­pa­gan­da­na”, jol­la Venäjä oikeut­taa toi­mi­aan. Todellista tar­koi­tus­pe­rää ja toi­min­ta­lo­giik­kaa on kuu­lu­nut etsiä reto­rii­kan sumu­ver­hon takaa.

Mutta vii­meis­tään nyt mei­dän on ymmär­ret­tä­vä, ettei tämä ole kos­kaan ollut vain ”reto­riik­kaa”. Sen sijaan entä­pä USA on ollut ja on yhä Putinin ja hänen tuki­joi­den­sa ajat­te­lun perus­ra­ken­ne, ideo­lo­gian ja iden­ti­tee­tin kan­ta­va pila­ri.

Paljastavimpia esi­merk­ke­jä oli invaa­sio­aa­mun puhe. Putin pää­si paa­sauk­ses­saan yli puo­len­vä­lin muis­ta­mat­ta sanoa oikeas­taan mitään Ukrainasta, maas­ta, johon oli hyök­kää­mäs­sä. Puhe loi vai­ku­tel­man, ettei Putin oikeas­taan edes näh­nyt Ukrainaa vaan puhui ikään kuin Ukrainan ylit­se Yhdysvalloista, jon­ka mah­tiin län­si hänel­le poh­jim­mil­taan kitey­tyy.

Tämä näyt­tää hyvin tutul­ta, jos kat­soo 1800-luku­lai­sen ajat­te­lun taus­taa vas­ten. Sama raken­ne löy­tyy jo Venäjän 1800-luvun sla­vo­fi­lias­ta tai potš­ven­nitšest­vos­ta, ”maa­pe­rä­läi­syy­des­tä”, jon­ka kes­kei­se­nä aja­tuk­se­na oli, että Venäjällä sovel­let­ta­vien yhteis­kun­nal­lis­ten aja­tus­ten tuli orgaa­ni­ses­ti kas­vaa omas­ta maa­pe­räs­tä (”potš­va”).

Suomalaisille tut­tu esi­merk­ki on Fjodor Dostojevski, joka publis­tiik­kan­sa kaut­ta oli kes­kei­nen potš­ven­nitšest­von hah­mot­te­li­ja. Dostojevski ei oikein kos­kaan pys­ty­nyt puhu­maan Venäjästä ilman, että pää­tyi samal­la puhu­maan myös län­nes­tä ja Venäjän suh­tees­ta län­teen – joko suo­raan tai impli­siit­ti­ses­ti. Aina kun Dostojevski läh­ti etsi­mään eri­tyis­tä venä­läis­tä maa­pe­rää, sen vie­res­tä löy­tyi län­si.

Näennäisen para­dok­saa­li­ses­ti potš­ven­nitšest­vo ideo­lo­gia­na oli siis raken­teel­li­ses­ti riip­pu­vais­ta län­nen ideas­ta, johon ver­taa­mat­ta sil­le ei löy­ty­nyt sisäl­töä. Vain länt­tä vas­ten se tuli näky­viin.

Jos Dostojevskilta oli­si säi­ly­nyt pelk­kä kolum­ni­tyyp­pi­nen kir­joit­te­lu, hän­tä ei luki­si län­si­mais­sa kukaan. Mutta Dostojevskin suu­ruut­ta on se, että romaa­neis­saan hän pys­tyi jol­lain eri­koi­sel­la taval­la ylit­tä­mään oman poliit­ti­sen posi­tion­sa ja kuvaa­maan sen heik­kou­den ja riip­pu­vai­suu­den. Dostojevskin suu­ret romaa­nit eivät ole ideo­lo­gi­sia ten­dens­si­ro­maa­ne­ja. Esimerkiksi Riivaajien Šatov maa­laa liki irvok­kaan kuvan Dostojevskin omas­ta ideo­lo­gi­puo­les­ta: Venäjän mes­si­aa­ni­ses­ta koh­ta­los­ta puhu­va orto­dok­si Šatov ei tiu­kan pai­kan tul­len kyke­ne edes sano­maan, uskoo­ko Jumalaan.

Eksistentiaalinen uhka

Putinin väki­val­tai­nen ”hul­luus” tulee näh­dä suh­tees­sa sii­hen kau­an ennen vuo­den 1917 val­lan­ku­mouk­sia syn­ty­nee­seen venä­läi­sen aate­his­to­rian syvä­vir­taan, joka näkee Venäjän ole­van ”eri­tyi­nen sivi­li­saa­tio”. Myytti kiel­tää län­ti­sen valis­tuk­sen uni­ver­sa­lis­min mut­ta jää raken­teel­li­ses­ti län­nen van­gik­si. Tässä myy­tis­sä Venäjää ”ei voi jär­jel­lä ymmär­tää” mut­ta samal­la Venäjän eri­tyi­syys kon­struoi­tuu aina puo­lik­si todel­lis­ta, puo­lik­si kuvi­tel­tua länt­tä vas­ten.

Näin Putinin hul­luus ei ole vain yksit­täi­sen bunk­ke­ri­pa­pan psy­ko­lo­gis­ta hor­ju­mis­ta, vaik­ka ilman muu­ta se on myös sitä. Olennaista on, että Putinin hul­luu­den raken­ne on peräi­sin suo­raan venä­läi­sen kult­tuu­rin yti­mes­sä pii­le­vän ”Venäjän eri­tyi­syy­den” myy­tin pimeäs­tä var­jos­ta. Tuon var­jon on moni venä­läi­nen yksi­lö­nä kyen­nyt koh­taa­maan – mut­ta Venäjä val­tio­na ja venä­läi­set kan­sa­na tai kuvi­tel­tu­na yhtei­sö­nä eivät sii­hen ole pys­ty­neet.

Juuri tätä ideo­lo­gian ja iden­ti­tee­tin raken­net­ta vas­ten tulee näh­dä Putinin, Lavrovin ja kump­pa­nien loput­to­mas­ti suol­ta­ma ”yksi­na­pai­sen maa­il­man­jär­jes­tyk­sen” kri­tiik­ki. Yksinapaisessa maa­il­man­jär­jes­tyk­ses­sä ”eri­tyi­nen Venäjä” län­nen ikui­se­na vas­ta­poo­li­na lak­kaa ole­mas­ta. Venäjän hai­pu­mi­nen maa­il­man­po­li­tii­kan par­ras­va­lois­ta ”taval­li­sek­si val­tiok­si” on täs­sä kons­tel­laa­tios­sa häi­py­mis­tä ole­mat­to­muu­teen.

Putinin ja hänen tuki­joi­den­sa koke­ma eksis­ten­ti­aa­li­nen uhka ei siis ole reaa­li­nen vaan ideo­lo­gi­nen. Sitä ei ole koet­tu fyy­si­ses­sä maa­il­mas­sa vaan iden­ti­tee­tin tasol­la.

Putinin his­to­ria­pu­heis­sa ja -kir­joit­te­lus­sa tois­tu­va iso­ve­nä­läi­nen käsi­tys, että Ukraina ja Venäjä ovat yhtä mut­ta juu­ri sik­si Ukrainaa ei oikeas­taan ole ole­mas­sa, on osin hei­jas­tu­maa samas­ta logii­kas­ta. Isovenäläisessä ajat­te­lus­sa Ukraina on ole­ma­ton ja mitä­tön suh­tees­sa Venäjään täs­mäl­leen samal­la taval­la kuin tämä ajat­te­lu poh­jim­mil­taan pel­kää Venäjän ole­van suh­tees­sa län­teen.

Näin sekä para­noia Naton laa­je­ne­mi­sen suh­teen että kyvyt­tö­myys näh­dä pie­niä val­tioi­ta aidos­ti suve­ree­nei­na toi­mi­joi­na kum­pu­aa samas­ta raken­teel­li­ses­ta riip­pu­vai­suu­des­ta, joka ”eri­tyi­sel­lä venä­läi­sel­lä sivi­li­saa­tiol­la” on suh­tees­sa län­teen. Ja juu­ri sik­si Putin ei kyke­ne puhu­maan Ukrainasta puhu­mat­ta samal­la myös Yhdysvalloista.

Venäjän kaksi tietä

Anna-Lena Laurénin toi­vo sii­tä, että hyök­käys Ukrainaan kaa­taa Putinin, on toi­vo, jon­ka minä­kin jaan. ”Putin kans­ke inte fal­ler genast, men Ukraina blir hans Afghanistan”, Laurén kir­joit­taa.

Tulkinta vapaut­ta janoa­vis­ta mas­sois­ta, jot­ka nouse­vat kapi­naan syr­jäyt­tääk­seen tyran­nin ja muut­taak­seen Venäjän län­si­maak­si, on kau­nis ja hou­kut­te­le­va. Mutta se imar­te­lee länt­tä aivan kuten laa­jal­le levin­nyt käsi­tys, että Putin ei voi sie­tää menes­ty­viä demo­kra­tioi­ta Venäjän naa­pu­ris­sa, kos­ka ne ovat uhka hänen val­lal­leen. Ehkä täs­sä­kin vain pro­ji­soim­me omia toi­vei­tam­me Putiniin.

Jos kat­soo sitä, mitä Putin on puhu­nut sys­te­maat­ti­ses­ti läpi vuo­sien, vai­kut­taa sil­tä, että hän ei yksin­ker­tai­ses­ti edes näe demo­kra­tia-akti­vis­te­ja aitoi­na, itse­näi­si­nä toi­mi­joi­na. Aivan kuten hän ei Ukrainaan hyö­kä­tes­sään kyen­nyt näke­mään ukrai­na­lai­sia toi­mi­joi­na ja pää­tyi sik­si aliar­vioi­maan hei­dän tais­te­lu­tah­ton­sa ilmei­sen pahas­ti.

Putinin kat­se ja aja­tuk­set ovat luk­kiu­tu­neet suu­reen län­teen ja eri­tyi­ses­ti Yhdysvaltoihin, sii­hen vas­tak­kai­na­set­te­luun, joka on hänen ideo­lo­gian­sa ja iden­ti­teet­tin­sä perus­ta. Lännessä Putin näkee oman pimey­ten­sä eikä tun­nis­ta sii­nä itse­ään, ja sik­si hänen pimey­ten­sä hal­lit­see hän­tä kuten kaik­kia mui­ta­kin, jot­ka jaka­vat saman ideo­lo­gi­sen raken­teen.

Siksi näen tule­vai­suu­des­sa toi­sen­kin mah­dol­li­suu­den.

Lännessä on mones­ti väi­tet­ty, että Neuvostoliitto kaa­tui Afganistanin sotaan, kos­ka se on ollut Yhdysvaltain Vietnam-trau­man valos­sa tun­nis­tet­ta­vaa. Tähän tul­kin­taan myös Laurén perus­taa toi­veen­sa Putinin kaa­tu­mi­ses­ta.

Toinen popu­laa­ri nar­ra­tii­vi on ollut ”talou­den romah­ta­mi­nen” ase­va­rus­te­lu­kil­vas­sa. Tämä tul­kin­ta puo­les­taan on silk­kaa voit­ta­jan his­to­ri­aa. Siinä toi­mi­ja­na on län­si, siis Reagan ja kump­pa­nit.

Venäjällä sekä elii­tin että kan­san paris­sa on aina elä­nyt län­ti­siä ver­sioi­ta yksin­ker­tai­sem­pi tul­kin­ta: Gorbatšov teki sen.

Ratkaiseva teki­jä oli sit­ten­kin pere­stroi­ka ja var­sin­kin glas­nost. Siis omaan väes­töön suun­na­tun kont­rol­lin löy­sää­mi­nen ja väki­val­lan höl­lää­mi­nen.

Olen aina pelän­nyt, että tämä on sit­ten­kin se oikea näke­mys. Sillä on tiet­tyä intui­tii­vis­ta uskot­ta­vuut­ta. Eihän Pohjois-Koreakaan ole kaa­tu­nut luke­mat­to­miin nälän­hä­tiin ja vuo­si­kym­me­niä jat­ku­nee­seen suo­ras­taan absur­diin taka­pa­jui­suu­teen.

Tietenkin Neuvostoliitto romah­ti myös sii­hen, että oli tar­peek­si roh­kei­ta ihmi­siä, jot­ka oli­vat val­mii­ta heit­tä­mään ikeen seläs­tään, kun sii­hen tuli tilai­suus. Afganistanin sota oli yksi moti­voi­va teki­jä, talous var­mas­ti toi­nen, Tšernobyl kol­mas, Baltian kan­so­jen idea­lis­mi nel­jäs ja niin edel­leen.

Mutta tilai­suu­den antoi Gorbatšov, ei län­si.

Jos on näin, pelk­kä Ukrainan sodas­sa epä­on­nis­tu­mi­nen ei vält­tä­mät­tä Putinia kaa­da. Kuten jo aiem­min tote­sin, Putinin val­ta on aina nojan­nut yhtääl­tä kan­san­suo­sioon ja toi­saal­ta kont­rol­liin. Ja tähän men­nes­sä hän on aina ollut val­mis kiris­tä­mään ruu­via, kun suo­sio on hor­ju­nut.

Nyt edes­sä on var­mas­ti tilan­ne, jos­sa ruu­vi pitää vään­tää ennen­nä­ke­mät­tö­män kireäl­le. Mutta jos Putin on val­mis syök­se­mään maan­sa tar­peek­si syväl­le pimey­teen ja ter­ro­riin, hänen val­tan­sa voi kes­tää. Kestää kuo­le­maan asti kuten kes­ti Stalinin val­ta.

Stalinia ei oli­si voi­nut syr­jäyt­tää kuin palat­si­val­lan­ku­mous, esi­mer­kik­si armei­jan ylim­män joh­don suo­rit­ta­ma kaap­paus. Alhaalta päin hän­tä ei voi­nut haas­taa.

Kenties val­lan­kaap­paus on Putininkin koh­dal­la mah­dol­lis­ta. Kaappauksia Venäjällä on teh­ty läpi his­to­rian pal­jon enem­män kuin val­lan­ku­mouk­sia. Tämä oli­si kol­mas vaih­toeh­to demo­kraat­ti­sen kan­san­nousun ja tota­li­ta­ris­min paluun välis­sä. Mutta en osaa spe­ku­loi­da täl­lai­sen vaih­toeh­don toden­nä­köi­syy­del­lä. Jos joku krem­lo­lo­gi palat­si­val­lan­kaap­pauk­sen onnis­tuu ennus­ta­maan, lupaan kumar­taa syvään.

Paljon riip­puu sodas­ta. Mutta kukaan ei tie­dä, miten se päät­tyy.