Kun totuus ja vapaus koh­taa­vat, syn­tyy kau­neus. Heti. Totuudella täs­sä tar­koi­te­taan asioi­den ja olen­to­jen sisäis­tä lakia, ja vapau­del­la tar­koi­te­taan yli­mää­räis­tä ener­gi­aa. Kauneus on lain ja ilon lap­si.

Mutta kau­neus on het­kel­li­nen eikä sii­hen voi tart­tua; jopa sen kuvaa­mi­nen on mah­do­ton­ta. Sen voi ihmeen tavoin muis­taa ja sen ihmeen muis­ta­mi­nen aut­taa ihmis­tä yllä­pi­tä­mään sisäi­sen lain – ja sen kuvaa­mis­yri­tys lisää vapaa­ta ener­gi­aa.

Kauneus kato­aa, oi että sitä ei lakei­hin sidot­tai­si! Kukan täy­tyy kuih­tua, että se voi kuk­kia; että lin­tu voi­si lau­laa, sen lau­lun täy­tyy lop­pua. Mutta juu­ri niin kuin met­sis­sä kul­ki­ja kuul­les­saan lin­nun lau­la­van voi sitä heti mat­kia, niin voi­daan tapail­la kuk­ki­mi­sen ihmet­tä ja kir­joit­taa muis­tiin nuot­te­ja.

Ylimääräinen ener­gia syn­tyy yli­mää­räi­ses­tä työs­tä. Tämä on itses­tään sel­vä asia. Taiteilija, tie­de­mies, runoi­li­ja tekee työ­tä vain sil­loin, kun hän tekee sitä oman hyvän­sä täh­den, oman ilon­sa täh­den. Tämä työ tuot­taa lisää ener­gi­aa. Osaaminen ja tapa, orjan työ, vie voi­mat.

Sisäinen laki syn­tyy pää­tök­sen­teon kaut­ta. Ihmisen tuli­si kye­tä havain­noi­maan itse­ään niin, että vää­rä oike­nee itsen teke­män pää­tök­sen kaut­ta. Päätösenergia on kai­ken itse­tun­te­muk­sen alku. Päätös on teh­tä­vä hen­ken­sä kau­pal­la. Mitä tahan­sa voi päät­tää – mie­lui­ten kui­ten­kin noin kym­me­nen käs­kyn puit­teis­sa, ettei tapa eikä tapa itse­ään eikä varas­te­le. Kun päät­tää kävel­lä suo­raan ja tulee sii­tä jär­ven ran­taan, on opit­ta­va uimaan.

Sellaista ulkois­ta totuut­ta ei ole, joka aut­tai­si ihmis­tä oppi­maan itsen­sä tun­te­mus­ta. Ihminen voi kyl­lä tun­nus­taa ne rikok­set, jot­ka hän on teh­nyt ylei­siä lake­ja vas­taan, mut­ta kenel­le hän voi tun­nus­taa ne rikok­set, jot­ka hän on teh­nyt itse­ään vas­taan. Sellaista laki­kir­jaa ei ole ole­mas­sa, joka tähän antai­si neu­von. Oikea tapa on se, että ihmi­nen laa­tii oman lakin­sa ja nou­dat­taa sitä. Taistelee, antaa anteek­si, oppii itsen­sä.

Homo sapiens on lau­mao­len­to. Laumassa val­lit­see hie­rar­kia. Laumassa on vain mie­hiä ja nai­sia. Ihmisiä siel­lä ei voi olla. Ei yhtä ainoa­ta. Ihminen ei ole lau­mao­len­to. Sanon ja huu­dan: älkää kas­vat­ta­ko pojis­ta vain mie­hiä, älkää tytöis­tä vain nai­sia. Miehet ja nai­set muo­dos­ta­vat kan­sa­kun­tia, armei­joi­ta, puo­luei­ta ja uskon­to­ja.

Ihminen voi astua ulos ja sisään vain omas­ta oves­taan. Ihminen on uusi ja ainoa. Yhteinen ovi on har­ha­ku­va. Jos astuu sisään ja ulos yhtei­ses­tä oves­ta, muut­tuu har­ha­ku­vak­si.

*

Katselin ihmi­siä Työmiehenkadulla ja mie­lee­ni juo­lah­ti puhua heil­le tot­ta. Mutta, heti kun läh­din ihmi­siä koh­ti, he alkoi­vat kävel­lä nopeam­min, ja vii­mein juok­si­vat minua pakoon.

Eikö ole ihme ja kum­ma?

Ei sii­nä mitään, että he pake­ni­vat joka suun­taan, se oli­si ollut vain luon­nol­lis­ta, jos he oli­si­vat tien­neet aikee­ni – ja tämä onkin se kum­ma, että he sen aavis­ti­vat, vaik­ka minus­sa ei ole mitään merk­ke­jä eikä eri­tyi­siä vaat­tei­ta­kaan.

Lepääkö totuus joten­kin näky­mät­tö­mä­nä, mut­ta kaik­kia kos­ket­ta­va­na ja vai­vaa­va­na peto­na ihmis­ten tajun­nas­sa?

Kenties on niin, että me luon­nol­li­ses­ti kään­nym­me pois las­ten sil­mien ulot­tu­vil­ta ja var­mas­ti sel­lais­ten aikui­sen sil­mien edes­tä, jot­ka yrit­tä­vät näh­dä mei­dät.

*

Ihminen laa­tii lake­ja, yhtei­söt laa­ti­vat lake­ja, ihmis­kun­ta laa­tii lake­ja. Ihmiset pyr­ki­vät nou­dat­ta­maan lakia.

Ihmisille, jot­ka nou­dat­ta­vat perin­tei­tä, perin­töä, suku­jen, yhtei­sö­jen ja kan­so­jen lakia ja pitä­vät sen yllä­pi­tä­mis­tä koh­ta­lo­naan, ei muu­ta koh­ta­loa ole kuin laki, jota he pitä­vät koh­ta­lo­naan. Lainalaisten ihmis­ten koh­ta­lo on sen lain mää­rit­te­le­mä, jota he pyr­ki­vät nou­dat­ta­maan. Sen lain mukaan he mää­rit­tä­vät, kiit­tä­vät tai tuo­mit­se­vat itsen­sä.

Ihmiselle, joka pitää lai­na­lai­suut­ta koh­ta­lo­naan, hen­ki­lö­koh­tai­set sat­tu­muk­set mer­kit­se­vät ei niin­kään koh­ta­loa vaan sat­tu­mia ja koh­ta­lo­noik­ku­ja – hänen on ver­rat­ta­va elä­mään­sä sii­hen lakiin, jota hän nou­dat­taa. Ja hänen koh­ta­lon­sa on vas­tus­taa lait­to­muut­ta, eri­lai­suut­ta, moit­tia oik­ku­ja ja vähek­syä sat­tu­muk­sia ja kut­su­mus­ta, kaik­kea omaan itseen, hen­ki­lö­koh­tai­seen pää­tök­sen­te­koon ja vas­tuuseen viit­taa­vaa poh­din­taa, puhet­ta, sanaa ja ajat­te­lua.

Itsen kuun­te­le­mis­ta, itsek­kyyt­tä, itse­näi­syyt­tä, itse­tun­te­mus­ta, itseä, har­va uskal­taa vil­jel­lä, pitää arvos­sa. Suku, lau­ma ja laki ovat itseä etsi­vää ihmis­tä voi­mak­kaam­pia, tär­keäm­piä, arvok­kaam­pia. Oma ja älyl­li­nen työ ja ajat­te­lu ovat vaa­ral­li­sia pahei­ta.

Elämä maan pääl­lä on lai­na­lais­ta. Ihminen jou­tuu nou­dat­ta­maan lake­ja. On ole­mas­sa ihmi­siä, jot­ka nou­dat­ta­vat yhtei­siä lake­ja, jot­ka he kuvit­te­le­vat ymmär­tä­vän­sä tai jot­ka heil­le niin lue­taan, että he jou­tu­vat nii­tä kir­jai­mel­li­ses­ti nou­dat­ta­maan ja joi­den mukaan hei­dät tuo­mi­taan. Ja on ole­mas­sa ihmi­siä, jot­ka laa­ti­vat itse omat lakin­sa ja nou­dat­ta­vat nii­tä ja tule­vat nii­den mukaan omas­sa lihas­saan ja mie­les­sään kii­te­tyik­si tai tuo­mi­tuik­si.

On hyvin vai­kea ymmär­tää ja näh­dä ihmi­sis­sä tämän kah­tia­jaon syi­tä. Näyttää sil­tä, että pal­jon muu­ta ei voi sanoa kuin että ’monet ovat kut­su­tut ja har­vat vali­tut’.

Kutsumuksella täs­sä tar­koi­te­taan sitä, että ihmi­nen kuu­lee omin kor­vin jota­kin (eikä siis ainoas­taan yhtei­sil­lä isoil­la kor­vil­la).

*

Kauneus on totuu­den ja vapau­den het­kel­li­nen, tai­vaal­li­nen, kir­ku­va lap­si. Totuudella tar­koi­te­taan asioi­den ja olen­to­jen sisäis­tä lakia. Se tekee olen­not ja asiat lujik­si. Jos etsii lakia itsen­sä ulko­puo­lel­ta, muut­tuu ilmian­ta­jak­si – ilmian­ta­ja ja vas­taa­van­lai­nen krii­tik­ko on ihmi­nen, joka ei näe mis­sään sisäis­tä luon­tu­mus­ta. Tällainen ihmi­nen ilmian­taa kaik­ki ystä­vän­sä, suku­lai­sen­sa, jopa itsen­sä, tul­lak­seen tuo­mi­tuk­si. Mutta vali­tet­ta­vas­ti tekee sen tur­haan. Tällaista pitä­vää poh­jaa ei löy­dy. Yleistä lakia ei ole.

Vapaudella tar­koi­te­taan täs­sä yli­mää­räis­tä ener­gi­aa. Yleisö voi antaa artis­til­le ener­gi­aa, mut­ta on huo­mat­ta­va, että sil­loin artis­ti on varas.

Ylimääräinen ener­gia syn­tyy yli­mää­räi­ses­tä työs­tä. Vapaa, omaeh­toi­nen tai­de ja vapaa tie­de ovat itse kau­neus: ihmi­nen, ihmi­sen ihme.

 

Jumalista

Kansoja hal­lit­see kan­so­jen koh­ta­lo: ihmis­lau­mat ovat niin kuin meri, jota tuu­li hal­lit­see.

Kansoilla on omat uskon­ton­sa, juma­lan­sa, lakin­sa, uskon­ton­sa ja tapan­sa. Ne ovat yli­voi­mai­sia. Eikä kenel­lä­kään ole voi­maa nii­tä vas­tus­taa ilman omaa juma­laa.

Ihmisellä ei ole omaa juma­laa, ellei hän itse sitä tee. Eikä ole tah­toa, ellei ole

pää­tös­tä, jota tah­to pal­ve­lee.

Oman juma­lan voi löy­tää vain vapau­den, kau­neu­den ja totuu­den koke­mus­ten kaut­ta.

Kansojen ja ryh­mien ja väki­jouk­ko­jen juma­lat kes­tä­vät vain het­ken, mut­ta ne ovat

myrs­ky ja rai­vo ja nii­den vas­tus­ta­mi­nen lähes yli­voi­mais­ta.

Minkä voit lait­taa tätä väki­val­taa ja vyö­ryä vas­taan?!

Vapauden, kau­neu­den, totuu­den?

Vai sen, että näet ihmis­ten pel­kää­vän ja vihaa­van nii­tä juma­lia, joi­ta he pal­ve­le­vat…

 

Vapaus, totuus ja kauneus

Yhteisiä lake­ja vas­taan voi aset­taa vain oman itsen­sä. Massojen val­ta­vaa pai­noa vas­taan voi aset­taa vain oman koko pai­non­sa ja into­hi­mon­sa.

Ihmisen koh­ta­loa mää­rää häneen istu­nut into­hi­mo.

Intohimolla tar­koi­te­taan koko­nais­val­tais­ta uskon­toon ja juma­liin ver­rat­ta­vaa vim­maa: joku etsii vapaut­ta, toi­nen totuut­ta, kol­mas kau­neut­ta.

Oman juma­lan voi löy­tää vain vapau­den, kau­neu­den ja totuu­den koke­mus­ten kaut­ta.

Jos ihmi­sen on valit­ta­va vapaus juma­lak­seen, hänel­lä on kak­si tut­ki­mus­tuo­ma­ria; kau­neus ja totuus. Jollei vapaus syn­ny­tä näi­tä, sen on tut­kit­ta­va itsen­sä.

Jos ihmi­sen koh­ta­lo on etsiä totuut­ta juma­lak­seen, on hänen mitat­ta­va vapaus ja kau­neus uudel­leen ja niin syven­net­tä­vä käsi­tys­tään totuu­den, vapau­den ja kau­neu­den kes­ki­näi­ses­tä suh­tees­ta.

Vapaus voi­daan mää­ri­tel­lä sitei­den ja kah­lei­den kaut­ta – totuus voi­daan erot­taa val­heis­ta ja salai­suuk­sis­ta, mut­ta kau­neu­den mää­rit­tä­mi­nen on vai­kea­ta, kos­ka este­tiik­ka on ais­ti­sen ja tun­teel­li­sen ener­gian yhdis­tel­mä eikä rumaa ole oikeas­ti muu kuin välin­pi­tä­mät­tö­myys.