Kaik­ki tai­tee­na­lat ja jopa kaik­ki kan­sa­kun­nat voi­vat peri­aat­tees­sa saa­da ins­pi­raa­tion­sa duen­del­ta, muusal­ta tai luo­vuu­den enke­lil­tä. Saksalaisilla, muu­ta­maa poik­keus­ta lukuun otta­mat­ta, on muusan­sa ja ita­lia­lai­sil­la aina luo­vuu­den enke­lin­sä, mut­ta Espanjassa on duen­de koko ajan läs­nä. Täällä vuo­si­tu­han­sia van­han musii­kin ja tans­sin maas­sa duen­de antaa tai­teel­le aamu­öi­sis­tä sit­ruu­nois­ta puris­ta­man­sa kit­ke­rän maun. Täällä kuo­le­ma on aina läs­nä ja se on aina ter­ve­tul­lut.

Kaikissa mais­sa kuo­le­ma mer­kit­see lop­pua. Sen saa­pues­sa ver­hot vede­tään kiin­ni. Mutta näin ei teh­dä Espanjassa. Espanjassa ver­hot ava­taan. Monet viet­tä­vät elin­päi­vän­sä muu­rien sisä­puo­lel­la, mut­ta kuo­le­man saa­vut­tua hei­dän ruu­miin­sa tuo­daan aurin­koon. Vainaja on Espanjassa elä­väm­pi kuin mis­sään muu­al­la maa­il­mas­sa: par­tu­rin­veit­sen terän lail­la sen piir­teet teke­vät haa­vaa.

Kuolemaa, ja sen hil­jais­ta tar­kas­te­lua, kos­ke­vat kas­kut ovat tut­tu­ja espan­ja­lai­sil­le. Kuolema on läs­nä Quevedon¹ “Luurankojen unes­sa” (El sue­fio de las cala­ve­ras) ja de Valdés Lealin² “Mädäntyneessä piis­pas­sa” (El obis­po podri­do). Se on ikuis­tet­tu­na yhtä lail­la 1600-­lu­vun syn­ny­tys­tus­kis­saan kär­si­neen Marbellan säkeis­sä:

 

Sisuksieni veri

rat­sua­si peit­tää.

Hevosesi raa­jat

kipi­nöi­tä pies­tä pol­kee…

 

kuin lähes tuhon­sa koh­dan­neen Salamancan sanois­sa sen vai­ker­taes­sa härän haa­voit­ta­man nuo­ren mie­hen lail­la:

 

Ystävät, mä kuo­len tosis­saan;

ystä­vät, mä tosi heik­ko­na olen.

Kolme on rie­pua sisäl­läin

ja nel­jät­tä sin­ne tun­gen…

 

Näissä kau­pun­geis­sa ihmi­set kokoon­tu­vat tark­kai­le­maan kuo­le­maa sal­pie­ta­rin­ku­kil­la³ koris­te­tuil­le par­vek­keil­le ottaen seu­ra­lai­sik­seen Jeremiaan kat­ke­rim­mat säkeet ja sypres­sin lyy­ri­sim­män tuok­sun. Mutta Espanja on maa, jos­sa se, mikä on arvok­kain­ta kai­kes­ta, mää­ri­tel­lään kuo­le­man kor­keim­man hin­nan mukaan.

Espanjassa kyn­tä­jien äkeis­sä, puu­kois­sa, pai­men­ten par­ran­sän­gis­sä, tai­vaal­la yksi­nään lois­ta­vas­sa kuus­sa, kär­pä­sis­sä, kos­teis­sa kaa­peis­sa, rau­nioil­la, pit­siin pue­tuis­sa pyhi­myk­sis­sä, kal­kis­sa, räys­täi­den terä­vis­sä reu­nois­sa ja mai­se­man ihai­luun tar­koi­te­tuil­la tien­var­si­pai­koil­la kas­vaa pie­nen pie­niä kuo­le­man yrt­te­jä. Ne ovat kuin vih­jei­tä ja kuis­kauk­sia avoi­mel­le sie­lul­le muis­tut­taen mei­tä sii­tä, että olem­me tääl­lä vain väliai­kai­ses­ti hen­git­tä­mäs­sä kuol­lut­ta ilmaa. Ei ole sat­tu­maa, että kaik­ki maas­sam­me syn­ty­nyt tai­de on kar­hiais­ten peit­tä­män kivik­koi­sen maam­me kal­tais­ta. Pleberion⁴ vali­tus ei ole sii­tä ainut esi­merk­ki, eivät myös­kään mes­ta­ri Josef Maria de Valdivieson tans­sit. Ei ole sat­tu­maa, että seu­raa­va rakas­tet­tu espan­ja­lai­nen bal­la­di erot­tuu mui­den euroop­pa­lais­ten jou­kos­ta:

 

– Jos olet mun sulo ystä­väin,

mik­si et kat­so mua mik­si?

– Silmäni joil­la sua kat­se­lin

var­joil­le lah­joi­tin.

– Jos olet mun sulo ystä­väin,

mik­si et suu­te­le mua mik­si?

– Huuleni joil­la sua suu­te­lin

vuo­ril­le lah­joi­tin.

– Jos olet mun sulo ystä­väin,

mik­si et sylei­le mua mik­si?

– Käsivarteni joil­la sua sylei­lin

maan­ma­to­sil­la peit­te­lin.

 

Eikä ole mitään ihmeel­lis­tä sii­nä, että lyriik­kam­me aamun­koi­tos­sa kuu­lui tämä lau­lu:

 

Kukkatarhassa

tulen kuo­le­maan,

ruusu­tar­has­sa

minut sur­ma­taan.

Äitini, nyt läh­den,

ruusu­ja poi­mi­maan,

kuk­ka­tar­has­sa var­maan

kuo­le­ma odot­taa.

Äitini, nyt läh­den,

ruusu­ja kat­ko­maan,

ruusu­tar­has­sa var­maan,

kuo­le­ma odot­taa.

Kukkatarhassa

tulen kuo­le­maan,

ruusu­tar­has­sa,

minut sur­ma­taan.

 

Maastamme voi löy­tää usei­ta esi­merk­ke­jä, joil­la juh­lis­te­taan kuo­le­man voit­toa: Zurbaránin⁵ maa­laa­mis­sa kuun jäh­met­tä­mis­sä ihmi­sis­sä, El Grecon⁶ ihran­ ja sala­man­kel­tai­sen värin käy­tös­sä, isä Sigüenzan⁷ tari­nas­sa, koko Goyan tuo­tan­nos­sa, El Escorialin⁸ kir­kon kes­kus­kaa­res­sa, kai­kis­sa kro­ma­tuis­sa veis­tok­sis­sa, Osasunan hert­tuan hau­ta­kam­mios­sa ja Benaventesin⁹ kap­pe­lis­sa sijait­se­vas­sa kuo­le­maa esit­tä­väs­sä kita­ran­soit­ta­jas­sa. Kuoleman voit­toa juh­lis­te­taan myös vai­na­jien läs­nä olles­sa suo­ri­te­tuil­la San Andrés de Teixidon¹⁰ pyhiin­vael­lus­mat­koil­la, astu­ria­lais­ten nais­ten mar­ras­kuun yös­sä viet­tä­mien lau­lu­juh­lien yhtey­des­sä, jois­sa edes­men­nei­den lau­lu­ja esi­te­tään kan­taen lie­keh­ti­viä lyh­ty­jä, sekä Mallorcan ja Toledon kate­draa­leis­sa esi­te­tyis­sä ennus­tus­lau­luis­sa ja tans­seis­sa.

Kuolemariitin suo­sios­ta Espanjassa kie­li­vät lukui­sat pää­siäis­vii­kon juh­lal­li­suu­det, huip­puun­sa hio­tut här­kä­tais­te­lu­me­not ja tor­to­si­no­lais­ten synk­kä In Recort.¹¹ Maailmassa vain Meksiko yltää näis­sä asiois­sa maa­ni tasol­le.

***

Muusa sitä vas­toin kuo­le­man lähes­tyes­sä sul­kee oven­sa ja kier­te­lee vai­na­jal­le varat­tua uur­naa kir­joit­taen sii­hen tali­kä­del­lään hau­ta­kir­joi­tuk­sen. Mutta suo­ri­tet­tu­aan teh­tä­vän­sä hän palaa heti vai­to­nai­se­na ja häm­men­ty­nein mie­lin kiil­lot­ta­maan laa­ke­ri­sep­pe­let­tään. Oodin typis­te­tyn kaa­ren alla muusa som­mit­te­lee ase­tel­mia ita­lia­lai­set 1400-­lu­vun kuk­ka­maa­lauk­set esi­ku­vi­naan ja huu­taa samal­la avuk­seen Lucretiuksen¹² var­ti­ja­kuk­koa, jot­ta se ajai­si pois hänet yllät­tä­neen pimey­den.

Kuoleman lähes­tyes­sä alkaa luo­vuu­den enke­li len­nel­lä hitaas­ti ympy­rää kutoen samal­la lil­ja­- ja jää­kyy­ne­lil­lä ele­gi­aa, jon­ka olem­me näh­neet Keatsin¹³, Villasandinon, Herreran, Bécquerin ja Juan Ramón Jiménezin¹⁴ täri­se­vis­sä käsis­sä. Mutta kuin­ka kau­his­tuu­kaan luo­vuu­den enke­li, jos se havait­see hie­kan­jy­vä­sen, pik­ku­riik­ki­sim­män­kin, peh­meäl­lä vaa­lean­pu­nai­sel­la ihol­laan!

Duende puo­les­taan ei edes saa­vu, ellei havait­se kuo­le­man mah­dol­li­suut­ta. Se ei tule, jos ei tie­dä, että kuo­le­ma kier­te­lee hänen talo­aan. Duende vaa­tii takuut sii­tä, että hänen läs­nä­olon­sa saa mei­dät hyl­kää­mään tar­peet­to­mik­si käy­neen suo­ja­muu­rim­me, jon­ka raken­ta­mi­seen olem­me kaik­ki syyl­lis­ty­neet.

Duende halu­aa haas­taa tai­tei­li­jan kak­sin­tais­te­luun mii­noi­te­tuil­le ken­til­le. Aseinaan tais­te­lus­sa, jos­ta muusa ja luo­vuu­den enke­li pake­ne­vat tah­tei­neen ja viu­lui­neen, hän käyt­tää mie­li­ku­via, ään­tä ja elei­tä. Duende haa­voit­taa, ja juu­ri tuos­sa iäti mär­ki­väs­sä haa­vas­sa pii­lee ihmi­sen luo­man tai­teen ainut­laa­tui­suus ja nerous.

***

Runo saa tai­an­omai­suu­ten­sa poik­keuk­set­ta duen­del­ta, vain duen­den ins­pi­roi­ma runoi­li­ja voi kas­taa luki­jan­sa todel­li­sen tai­teen vih­ki­ve­del­lä. Tämä joh­tuu sii­tä, että duen­den olles­sa läs­nä on hel­pom­pi ymmär­tää ja var­mem­pi tul­la ymmär­re­tyk­si, on hel­pom­pi rakas­taa ja var­mem­pi tul­la rakas­te­tuk­si. Tämä pon­nis­te­lu, siis yri­tys saa­da ilmai­su sii­hen muo­toon, että luki­ja ymmär­tää runoi­li­jan sano­man, voi jos­kus jopa tuho­ta runoi­li­jan.

Muistakaapa tuon sydän­juu­ri­aan myö­ten fla­mencan¹⁵ ja duen­den hal­tuun­sa otta­man Teresa Avilalaisen tapaus. Ei hän ollut aito fla­menca sii­tä syys­tä, että oli här­kä­tais­te­lua­ree­nal­la kyen­nyt tal­tut­ta­maan rai­voi­san härän. Ei myös­kään sik­si, että hän oli kers­ku­nut kau­neu­del­laan munk­ki Juan de la Miserian¹⁶ edes­sä tai anta­nut kor­va­puus­tin paa­vin lähet­ti­lääl­le. Teresa Avilalaisen edel­lä mai­nit­tu mai­ne perus­tuu pikem­min­kin sii­hen, että hän oli nii­tä har­vo­ja luo­tu­ja, jon­ka ruu­miin duen­de (ei siis hänen luo­vuu­den enke­lin­sä, sil­lä se ei kos­kaan hyök­kää) lävis­ti nuo­lel­la kos­tok­si sii­tä, että tai­tei­li­ja oli pal­jas­ta­nut sen suu­rim­man salai­suu­den. Teresa Avilalainen oli pääs­syt sel­vil­le tavas­ta löy­tää ais­tien avul­la tie ali­ta­jun­nan veres­li­hal­la ole­vaan, pil­vien pimen­tä­mään ja meren elä­mää kuhi­se­vaan val­ta­kun­taan, jos­sa asus­taa iätön rak­kaus.

Teresa Avilalainen oli roh­kea duen­den voit­ta­ja, toi­sin kuin Filip II, joka paloi halus­ta löy­tää muusan­sa tai luo­vuu­den enke­lin­sä juma­luus­opis­ta, mut­ta jou­tui­kin El Escorialin kyl­män kii­vaan duen­den van­gik­si. Tuossa raken­nel­mas­sa muo­dot ja mie­li­ku­vi­tus yhtyi­vät duen­den pukeu­tues­sa muusan vale­pu­kuun, ja näin teh­des­sään se lan­get­ti iäi­syy­teen kes­tä­vän ran­gais­tuk­sen mah­ta­val­le kunin­kaal­lem­me.

Sanoin, että duen­de tavoit­te­lee täy­del­li­syyt­tä, jota ei sil­mä havait­se. Sanoin myös, että se rakas­taa äärim­mäi­syyk­siä ja haa­voit­tu­vuut­ta. Duendella on Espanjassa (samoin kuin Itämaissa, jois­sa niis­sä­kin tans­si on kei­no ilmais­ta hen­gel­li­syyt­tä) vapaa toiminta­alue; Cadizin tans­si­joi­den Marcialin ylis­tä­mis­sä var­ta­lois­sa ja lau­la­jien Juvenalin ylis­tä­mis­sä rin­nois­sa.¹⁷

Duende liik­kuu esteit­tä myös kai­kil­la här­kä­tais­te­lua­ree­noil­la, joi­den ritu­aa­lit muis­tut­ta­vat uskon­nol­li­sien mes­su­jen litur­gioi­ta. Niissä molem­mis­sa pal­von­nan ja uhri­lah­jo­jen koh­de on yksi ja ainut Jumala.

***

Näyttäisi sil­tä, että koko klas­si­sen maa­il­man yhtei­set duen­det kokoon­tu­vat näi­hin kan­sam­me kult­tuu­ris­ta ja herk­kyy­des­tä ker­to­viin juh­lal­li­suuk­siin, jois­sa duen­den ansios­ta rai­vo pää­see voi­mak­kaim­min val­loil­leen, kyy­ne­leet valu­vat aidoim­mil­laan ja sap­pi kie­huu kit­ke­räm­pä­nä kuin kos­kaan. Espanjassa kenel­lä­kään ei ole haus­kaa här­kä­tais­te­luis­sa eikä tans­sie­si­tyk­sis­tä hae­ta huvia. Duenden läs­nä­olo saa nuo tilai­suu­det muis­tut­ta­maan kär­si­mys­draa­maa, jos­sa ympä­röi­väl­lä todel­li­suu­del­la ei ole roo­lia.

Duende pöl­lyt­te­lee tans­si­jan var­ta­loa kuten tuu­li hiek­kaa. Sen maa­gi­nen voi­ma saa tyt­tö­sen vai­kut­ta­maan kuun lumoa­mal­ta ja se van­hen­taa hänen kes­ken­kas­vui­sen ruu­miin­sa vii­ni­kau­pois­sa almua pyy­tä­vän van­huk­sen kal­tai­sek­si. Duende suih­kut­taa tyt­tö­sen hiuk­siin öisen sata­man tuok­sua ja antaa hänen käsi­var­sien­sa liik­keil­le pri­mi­tii­vi­sel­le tans­sil­le omi­nais­ta ilmai­su­voi­maa.

Erityisen kiin­nos­ta­vaa on kui­ten­kin koros­taa, että duen­de ei kos­kaan tois­ta itse­ään. Se on joka ker­ta eri­lai­nen, aivan kuten myrs­kyn tui­ver­ta­man meren aal­lot­kin ovat.

***

Härkätaisteluissa duen­de käyt­tää kaik­kein tehok­kaim­pia asei­taan, kos­ka sil­loin sen on toi­saal­ta tais­tel­ta­va kai­ken tuhoa­vaa kuo­le­maa vas­taan ja toi­saal­ta sen on teh­tä­vä tilin­sä sel­väk­si muo­don kans­sa. Sen on pidet­tä­vä muo­to aisois­sa, jot­tei se omi­si itsel­leen sere­mo­nian pää­roo­lia. Härällä on sii­nä toiminta­alueensa ja här­kä­tais­te­li­jal­la oman­sa. Vaaran paik­ka on pis­tees­sä, mis­sä nämä kak­si koh­taa­vat, sil­lä juu­ri sii­nä tämä hur­ja leik­ki kul­mi­noi­tuu.

Härkätaistelija voi vai­kut­taa kyvyk­kääl­tä, jos hänel­lä on muusa apu­naan mule­ta­-vai­hees­sa ja luo­vuu­den enke­li ban­de­ril­la-vai­hees­sa. Mutta duen­den apu on tar­peen capa­-vai­hees­sa, siis sil­loin kuin här­kä on yhä haa­voit­tu­ma­ton, sekä sen sur­maa­mi­sen het­kel­lä.¹⁸ Juuri sil­loin här­kä­tais­te­li­ja, mikä­li hän halu­aa lyö­dä nau­lan kan­taan todel­lis­ta tai­teel­li­suut­ta tavoi­tel­les­saan, tar­vit­see duen­dea.

Härkätaistelija, joka yrit­tää teh­dä ylei­söön vai­ku­tuk­sen roh­keu­del­laan, ei ole oikea sel­lai­nen, vaan lähin­nä nau­ret­ta­va yksi­lö, sil­lä moi­seen hen­gel­lään leik­ki­mi­seen pys­tyy lähes kuka tahan­sa. Sen sijaan duen­den pure­ma här­kä­tais­te­li­ja antaa meil­le oppi­tun­nin pyt­ha­go­ra­lai­ses­ta musii­kis­ta eikä hänen tar­vit­se koros­taa kat­so­jal­le sitä tosi­seik­kaa, että aset­taa joka het­ki syk­ki­vän sydä­men­sä härän­sar­vil­le alt­tiik­si.

Espanjalaisen peri­män vaa­li­joi­na, ja siten oppai­na maam­me runoi­li­joil­le, tai­de­maa­la­reil­le ja muusi­koil­le, ovat toi­mi­neet nel­jän eri­lai­sen duen­den omaa­vat här­kä­tais­te­li­jat: Lagartijon duen­de oli roo­ma­lai­nen, Joseliton juu­ta­lai­nen, Caganchon mus­ta­lai­nen ja Belmonten baro­kin ajoil­ta.

Espanja on ainut paik­ka maa­il­mas­sa, jos­sa kuo­le­mas­ta on teh­ty kan­sal­li­nen spek­taak­ke­li. Se on ainut maa, jos­sa kevään saa­pues­sa kuo­le­ma juh­lis­taa sen kuk­kaan puh­kea­mis­ta musii­kin säve­lin. Seremoniamestarinaan sil­lä on aina juh­lien oma­pe­räi­syy­des­tä ja kor­keas­ta laa­dus­ta huo­leh­ti­va duen­de. Tarkoitan samaa duen­dea, joka ensim­mäi­se­nä loi eloa kuol­lei­siin pat­sai­siin nos­taen veren mes­ta­ri Mateo de Compostelan¹⁹ pyhi­mys­ten pos­ki­päi­hin ja sai Ristin Johanneksen valit­ta­maan. Samainen duen­de on vas­tuus­sa sii­tä, että Lopen²⁰ uskon­nol­li­sen sone­tin alas­to­mat nym­fit jou­tui­vat liek­kien nie­le­mik­si ja sen ansios­ta Sahagún²¹ tor­ni on pys­ty­tet­ty. Calatayudin ja Teruelin²² polt­ta­vat tii­let ovat sen val­mis­ta­mia, Grecon pil­vet sen repi­miä ja juu­ri tämä duen­de pot­kis­ke­li Quevedon kons­taa­pe­le­ja ja Goyan fan­t­asioi­ta. Sateella se ohjai­li näky­mät­tö­mä­nä Velázquezin sivel­lin­tä luo­maan nuo majes­tee­til­li­set har­maan­sa. Lumen lei­jail­les­sa duen­de rii­sui Herreran alas­to­mak­si todis­taen näin, ettei kyl­myys ole tap­pa­vaa. Polttavassa kuu­muu­des­sa se vas­taa­vas­ti heit­ti liek­kei­hin­sä Berrugueten²³ ja sai hänet kehit­tä­mään aivan uuden­lai­sen veis­tos­tyy­lin.

Góngoran²⁴ muusan ja Garcilason²⁵ luo­vuu­den enke­lin oli rii­sut­ta­va laa­ke­ri­sep­pe­leen­sä, kun Ristin Johanneksen duen­de nousi näyt­tä­möl­le, kun

 

Haavoittunut kau­ris

takaa kuk­ku­lan ilmaan­tuu.

 

Gonzalo de Berceon²⁶ muusan ja Hitan ark­ki­piis­pan²⁷ luo­vuu­den enke­lin oli väis­tyt­tä­vä tiel­tä, kun Jorge Manrique saa­pui kuo­let­ta­vas­ti haa­voit­tu­nee­na Belmontin lin­nan por­til­le. Samoin oli teh­tä­vä Gregorio Hernándezin²⁸ muusan ja José de Moran²⁹ luo­vuu­den enke­lin duen­den valut­taes­sa heil­le veren­se­kai­sia Menan kyy­ne­lei­tään³⁰ tai ilmes­tyes­sään assy­ria­lai­sen härän pääl­lä varus­tet­tu­na Martinez Montañesille³¹. Katalonian suru­mie­li­sen muusan ja Galician läpi­mä­rän luo­vuu­den enke­lin on tark­kail­ta­va hel­lyy­del­lä Kastilian duen­dea, jota ei todel­la­kaan voi ver­ra­ta uuni­tuo­ree­seen lei­pään tai mehuk­kaa­seen nau­dan­li­haan, sil­lä Kastilian duen­de on ruti­kui­vil­la nii­tyil­lä ja polt­ta­van tai­vaan alla syn­ty­nyt­tä ravin­toa.

Quevedon duen­de koris­te­lee Espanjan tai­teen duen­del­le pys­ty­te­tyn alt­ta­rin fos­fo­rin lail­la lois­ta­vil­la val­ko­vuo­koil­la ja Cervantesin duen­de tekee sen Ruideran kal­kis­ta muo­toi­luil­la kuk­ka­sil­la.

Jokaisella tai­teen­la­jil­la on luon­nol­li­ses­ti­kin oman­lai­sen­sa ja ­-tapai­sen­sa duen­de, mut­ta ne kaik­ki saa­vat alkun­sa samas­ta läh­tees­tä, jos­ta pulp­pusi­vat Manuel Torresin syvät, kai­ken tai­teen yhtei­se­nä ja tär­keim­pä­nä läh­tö­koh­ta­na ole­vat soin­nut. Kahlehtimattomina ne löy­tä­vät tien­sä puun ryt­miin, lau­lun säve­liin, kan­kaan värei­hin ja sano­jen tai­ka­voi­maan. Syvissä soin­nuis­sa asus­ta­vat sulas­sa sovus­sa ener­gi­set tuli­vuo­ret, uut­te­rat muu­ra­hai­set, arvok­kaat safii­rit ja Linnunradalla vyö­tä­röään kiris­te­le­vä ääre­tön yö.

Hyvät nai­set ja her­rat: olen tuo­nut eteen­ne kol­me kaar­ta ja köm­pe­löl­lä eleel­lä olen aset­ta­nut niil­le muusan, luo­vuu­den enke­lin ja duen­den. Oletan, että niis­tä muusa pysyy tyy­ne­nä ja pukeu­tuu yksin­ker­tai­seen asuun. Lehmän sil­min se töl­lis­te­lee Pompeijissa neli­kas­vois­ta ja iso­ne­näis­tä muo­to­ku­vaan­sa, jon­ka sen sydä­nys­tä­vä Picasso on loih­ti­nut kan­kaal­le. Luovuuden enke­li puo­les­taan voi ravis­tel­la Antonello Mesinan hiuk­sia, Lippin tuni­kaa tai Massolinan³² ja Rousseaun viu­lu­ja.

Mutta duen­de? Missä se on? Läpi tyh­jän kaa­ren aja­tuk­sen tuu­li saa­puu etsien uusia uhre­ja kuol­lei­den kes­kuu­des­ta, uusia näky­miä ja tun­te­mat­to­mia sano­ja: tuu­les­sa on lap­sen syl­jen ja tal­lot­tu­jen yrt­tien tuok­su. Meduusan hun­tuun ver­hou­tu­nee­na se julis­taa vas­ti­kään luo­dun iäti vie­tet­tä­vää kas­te­ti­lai­suut­ta alka­vak­si.

–

Suomentajan jäl­ki­sa­nat

Espanjalaisen runoi­li­jan ja näy­tel­mä­kir­jai­li­jan Federico García Lorcan luo­mis­pro­ses­sia tar­kas­tel­taes­sa ei voi­ta­ne sivut­taa vai­keas­ti suo­men­net­ta­vaa duen­den käsi­tet­tä. Lorca itse piti sen sel­ven­tä­mis­tä jopa niin tär­keä­nä, että piti aihees­ta Madridin yli­opis­tos­sa vuon­na 1933 kir­jal­li­suus­luen­non Teoría y jue­go del duen­de.

Lorcan duen­des­sa on kyse jon­kin­lai­ses­ta minuu­den syvyyk­sis­tä pulp­pua­vas­ta demo­ni­ses­ta ins­pi­raa­tios­ta, joka saa tai­tei­li­jan val­taan­sa aina ainut­ker­tai­sel­la taval­la, sil­lä se ei kos­kaan tois­ta itse­ään.

Ilman duen­dea ei ole ole­mas­sa todel­lis­ta tai­det­ta; ilman duen­dea musiik­ki ja runous ovat pelk­kää tek­niik­kaa. Duende on jota­kin mys­tis­tä ja sen läs­nä­olon tun­tee jokai­nen tai­tei­li­ja, mut­ta yksi­kään filo­so­fi ei kyke­ne sitä selit­tä­mään. Lorca teki myös esi­tel­mäs­sään tar­kan eron duen­den, muusan ja luo­vuu­den enke­lin välil­le: muusa toi­mii ins­pi­raa­tion läh­tee­nä ja luo­vuu­den enke­li sen oppaa­na. Sen sijaan duen­des­sa on jota­kin paho­lais­mais­ta, jos­kin Lorca varoit­ti sekoit­ta­mas­ta duen­dea kato­li­sen kir­kon vähem­män älyk­kää­seen demo­niin, “joka pukeu­tuu koi­ran vale­pu­kuun ja livah­taa luos­ta­rien ovis­ta sisään”. Lorca tote­si duen­den muis­tut­ta­van enem­män­kin Aristoteleen synk­kää ja puis­tat­ta­vaa – tai Descartesin ala­ku­lois­ta – paho­lais­ta.

Teoría y jue­go del duen­den suo­men­nus­työ oli äärim­mäi­sen haas­ta­va. Tekstin kään­tä­jä­nä jou­duin use­aan eri ottee­seen huo­maa­maan pie­nuu­te­ni suu­ren kie­len­käy­tön mes­ta­rin teks­tin edes­sä. Oman lisä­vai­keu­ten­sa kään­nös­työ­hön toi epä­var­muu­te­ni sii­tä, kuin­ka suu­res­ti suo­ma­lai­sen luki­jan mah­dol­li­nen vähäi­nen Espanjan kult­tuu­rin tun­te­mus vai­kut­taa teks­tin asia­si­säl­lön ymmär­tä­mi­seen.

Ongelmallisuudestaan huo­li­mat­ta tämän, García Lorcan Suomessa lähes tun­te­mat­to­man proo­sa­teks­tin suo­men­nos­työ on ollut sii­hen uhra­tun vai­van­näön väär­ti: teks­tiin tutus­tues­saan luki­ja pää­see kur­kis­ta­maan ainut­laa­tui­sel­la taval­la Lorcan maan­mies­ten sie­lu­ne­lä­mään sekä tämän kieh­to­van kan­san luo­mis­voi­man läh­tee­nä ole­van duen­den ole­muk­seen.

Anne Dougan

–

1. Fransisco de Quevedo (1580−1645), esp. kir­jai­li­ja ja runoi­li­ja.
2. Juan de Valdés Leal (1622−1690), sevil­la­lai­nen baro­kin­ajan tai­de­maa­la­ri.
3. Frankenia chi­len­sis -kas­vi, jol­la on suu­ret val­koi­set kukat.
4. Henkilöhahmo Fernando de Rojasin (1470−1541) näy­tel­mäs­sä La Celestina.
5. Fransisco de Zurbarán (1598−1664), esp. tai­de­maa­la­ri.
6. El Greco (1541−1614), Kreetalla syn­ty­nyt, Espanjassa elä­män­työn­sä teh­nyt tai­de­maa­la­ri, ark­ki­teh­ti ja kuvan­veis­tä­jä.
7. Jose de Sigüenza (1544−1664), esp. runoi­li­ja, kir­jai­li­ja, teo­lo­gi ja his­to­rioit­si­ja.
8. Filip II (1556−1664) raken­nut­ti El Escorialin palat­sin ja luos­ta­rin (sijait­see 45 km:n pääs­sä Madridista) vas­taus­kon­puh­dis­tuk­sen tut­ki­mus­pai­kak­si. Sinne on hau­dat­tu usei­ta espan­ja­lai­sia monark­ke­ja.
9. Benaventesin kap­pe­li sijait­see Medina de Riosecossa, Kastilia ja Leónin maa­kun­nas­sa.
10. Vanhan legen­dan mukaan se, joka ei tutus­tu elä­män­sä aika­na Pohjois-Espanjan Galiciassa sijait­se­vaan San Andrés de Teixidon kylään, tutus­tuu sii­hen kyl­lä kuol­tu­aan.
11. Tortosino: kau­pun­ki Kataloniassa. In Recort: kata­lo­nia­lai­nen uskon­nol­li­nen lau­lu.
12. Titus Lucretius Carus (n. 99 – 55 eKr.), roo­ma­lai­nen runoi­li­ja ja filo­so­fi.
13. John Keats (1795−1821), englan­ti­lai­nen runoi­li­ja.
14. Espanjalaisia runoi­li­joi­ta: Alfonso Álvarez de Villasandino (1345−1428), Fernando de Herrera (1534−1597), Gustavo Adolfo Bécquer (1836−1870), Juan Ramón Jiménez (1881−1958).
15. Henkilö, joka on omak­su­nut mus­ta­lais­kult­tuu­rin elä­mä­na­sen­teen.
16. Juan Narduch, Teresa Avilalaisen aika­lai­nen, napo­li­lai­nen munk­ki ja tai­de­maa­la­ri.
17. Roomanvallan aikai­sia his­paa­no­ru­noi­li­joi­ta.
18. Härkätaistelu jakau­tuu kol­meen osaan: capa, jos­sa här­kä­tais­te­li­jal­la on pelk­kä punai­nen kan­gas; ban­de­ril­la, jos­sa här­kää haa­voi­te­taan lyhyil­lä koris­te­tuil­la kei­häil­lä; mule­ta, jos­sa punai­sen kan­kaan sisäl­lä on härän tap­pa­mi­seen tar­koi­tet­tu miek­ka.
19. Mateo de Compostela (1161-­1217), espan­ja­lais-roo­ma­lai­nen runoi­li­ja.
20. Lope de Vega (1562-­1635), esp. runoi­li­ja ja näy­tel­mä­kir­jai­li­ja.
21. Espanjan Leonissa sijait­se­van San Lorenzon kir­kon (enti­nen San Facundon luos­ta­ri) tor­ni.
22. Nämä espan­ja­lai­set kau­pun­git ovat kuu­lui­sia tii­len­tuo­tan­nos­taan.
23. Alonso Berruguete (1488­-1561). esp. kuvan­veis­tä­jä.
24. Luis de Góngora (1561-­1627), esp. runoi­li­ja.
25. Garcilaso de la Vega (1501-­1536), esp. runoi­li­ja ja kir­jai­li­ja.
26. Gonzalo de Berceo (1197-­1264), esp. runoi­li­ja.
27. Juan Ruiz (kuo­li 1351), esp. runoi­li­ja.
28. Gregorio Hernández (1525−1586), esp. runoi­li­ja.
29. Jose de Mora (1783-­1864), esp. runoi­li­ja.
30. Viittaa esp. runoi­li­jaan Juan de Menaan (1411­-1456).
31. Martinez Montañes (1568−1649), esp. kuvan­veis­tä­jä.
32. Italialaiset tai­de­maa­la­rit: Antonello Mesina (1430−1479), Filippino Lippi (1457−1504). Massolina de Parnicale (1383−1447).