Tunsin ker­ran runoi­li­jan, jol­la oli kau­pun­gil­la kul­kies­saan – öisin­kin – tapa­na kysyä tun­te­mat­to­mil­ta: “Mitä kuu­luu?” Monet eivät suin­kaan pelän­neet hän­tä, vaan ker­toi­vat kuu­lu­mi­sis­taan, kaup­pa­reis­suis­taan, ihmis­suh­de­huo­lis­taan, vas­ti­kään sat­tu­neis­ta iloi­sis­ta asiois­ta.

Olen seu­ran­nut kut­suil­la ja baa­reis­sa kes­kus­te­lu­ja, jois­sa kiin­teis­tön­huol­ta­ja on esit­tä­nyt tai­tei­li­jal­le, vaik­ka­pa runoi­li­jal­le, perus­ta­van­laa­tui­sia kysy­myk­siä: “Et var­maan elä työl­lä­si hyvin? Mistä teok­se­si ker­to­vat?”

Keskustelu muo­tou­tuu pro­vo­soi­vak­si, kun vaik­ka­pa jour­na­lis­ti kysyy:

“Ajatteletko kol­le­go­jen arvioi­ta, kun teet työ­tä­si? Miksi et jul­kai­se runo­ja­si ver­kos­sa, jos tar­koi­tuk­se­si on saa­da ääne­si kuu­lu­viin?”

Olen myös seu­ran­nut kes­kus­te­lua, jos­sa HSL:n joh­dol­ta on kysyt­ty: “Miksi val­mis­tit­te meil­le Länsimetron, vaik­ka emme halun­neet pääs­tä hitaam­min, vaan nopeam­min Espoosta Helsinkiin?”

Runoilija, lii­ken­ne­suun­nit­te­li­ja, apteek­ka­ri, dik­taat­to­ri tai muu­ra­ri eivät vas­taa suo­raan vaan väl­tel­len yti­meen pureu­tu­viin kysy­myk­siin.

Potilas kysyy lää­kä­ril­tä: “Pelottaako sinua sil­miin kat­so­mi­nen?”

Tekeytymällä kii­rei­sek­si ja tär­keäk­si koe­te­taan pääs­tä kysy­jäs­tä eroon.

Erään apu­ra­ha­ja­ko­ti­lai­suu­den yhtey­des­sä kysyin ker­ran kir­jai­li­joil­ta, pitäi­si­kö apu­ra­haa jakaa hie­man pie­nem­piä pot­te­ja mut­ta useam­mal­le, kuten vaik­ka­pa osa-aikai­ses­ti muu­ta työ­tä teke­vil­le. “Ei pidä. Täysimääräinen apu­ra­ha on todis­te kir­jai­li­jan ammat­ti­mai­suu­des­ta”, vas­ta­si eräs kir­jai­li­ja. “Koska sinul­la ei ole lap­sia, et ehkä ymmär­rä, että kir­jai­li­jan ei pidä etsiä tur­vaa sivu­toi­mi­ses­ta työs­tä”, vas­ta­si toi­nen kir­jai­li­ja.

Mielestäni ammat­ti­lai­sen pitäi­si suh­tau­tua maal­li­kon esit­tä­miin perus­ky­sy­myk­siin ute­li­aas­ti, kun­nioi­tuk­sel­la, hel­lyy­del­lä. Runoilijan ja met­ron raken­nut­ta­jan pitäi­si uskal­taa ana­ly­soi­da asioi­den kul­kua maal­li­koi­den sil­mien alla.

Toki ammat­ti­lai­nen voi menet­tää kas­von­sa, jos hänen tie­tä­myk­ses­sään, osaa­mi­ses­saan tai vil­pit­tö­myy­des­sään on sit­ten­kin sel­lai­sia auk­ko­ja, jot­ka ovat joh­ta­neet huo­noon työ­hön, ja jos hän on ohit­ta­nut vir­heet sosi­aa­li­sel­la keplot­te­lul­la.

Jokainen meis­tä on koh­dan­nut tai tulee koh­taa­maan sen het­ken, jol­loin pää­täm­me, mitä haluam­me maa­il­mas­sa (tai maa­il­mal­le) teh­dä. Emme voi olla ohit­ta­mat­ta kysy­mys­tä: Miksi valit­sin ala­ni, mik­si teen työ­tä­ni omal­la taval­la­ni?

Kysymys vas­tauk­si­neen kul­kee kans­sam­me, ellem­me ole har­hau­tu­neet val­ta­pyr­ki­mys­ten sumuun tai vajon­neet lais­kuu­den suo­hon.

Onko sinun jos­kus teh­nyt mie­li kysyä luon­non­tie­tei­li­jäl­tä: Voiko kas­veil­le puhua? Vastaisiko hän loo­gi­ses­ti: “Toki voi!” Tai vie­lä loo­gi­sem­min: “En tie­dä, kos­ka en ole sel­vit­tä­nyt, mitä puhe on.”

Onko sinun teh­nyt mie­li kysyä runoi­li­jal­ta: “Kenelle kir­joi­tat ja mik­si?” Vastaisiko hän: “Sinulle, jot­ta rakas­tai­sit minua.” Tai vie­lä loo­gi­sem­min: “En kenel­le­kään, jot­ta het­ken pysyi­sim­me tyh­jyy­des­sä kiin­ni.”

Vastaisi niin tai näin, ennen pit­kää hänen on läh­det­tä­vä jon­ne­kin, mis­sä kol­le­gat eivät tar­joa loh­tua eikä ver­kos­to tur­vaa.

Kun sat­tu­mal­ta taas koh­taat­te, kysyt: “Mitä kuu­luu?”