Vastikään suo­mek­si jul­kais­tu tie­to­teos pal­jas­taa his­to­rial­li­ses­ti mer­kit­tä­viä tie­to­ja nat­si-Saksan dik­taat­to­rin lap­suu­des­ta ja isäs­tä.

*

Tuskin kenes­tä­kään his­to­rian hen­ki­lös­tä on kir­joi­tet­tu niin pal­jon kuin Adolf Hitleristä. Pelkästään vii­meis­ten 12 vuo­den aika­na hänes­tä on ilmes­ty­nyt suo­mek­si kol­me elä­mä­ker­taa. Voidaan siis perus­tel­lus­ti kysyä, mitä uut­ta aihees­ta voi enää sanoa. Elämäkertoja on kir­joi­tet­tu myös muun muas­sa Hitlerin äidis­tä, sisa­ris­ta, auton­kul­jet­ta­jas­ta, sih­tee­ris­tä, dieet­ti­ko­kis­ta ja pää­astro­lo­gis­ta – mut­ta ei hänen isäs­tään, niin yllät­tä­väl­tä kuin se kuu­los­taa­kin. Alois Hitler (1837 – 1903) on ollut Hitler-tut­ki­muk­sen suu­ria kysy­mys­merk­ke­jä.

Syynä on ollut läh­de­tie­to­jen vähyys. Aloisilta tun­net­tiin aiem­min vain joi­ta­kin kir­jei­tä ja pos­ti­kort­te­ja. Myöskään Taisteluni-teok­sen kal­tai­sia poliit­ti­sia pamflet­te­ja ei ole pidet­ty luo­tet­ta­vi­na his­to­rial­li­si­na läh­tei­nä. Tilanne kui­ten­kin muut­tui, kun itä­val­ta­lai­nen his­to­rioit­si­ja Roman Sandgruber sai käsiin­sä ulla­kol­la säi­ly­nei­tä Alois Hitlerin kir­jei­tä. Sanomalehtien digi­toin­nin ansios­ta Sandgruber pää­si myös tutus­tu­maan luki­ja­kir­jei­siin, artik­ke­lei­hin ja ilmoi­tuk­siin, joi­ta Alois kir­joit­ti Linzer Tages-Postiin. Tutkimuksen tulok­se­na syn­tyi Alois Hitler: dik­taat­to­rin isä, joka tuo lisä­va­lais­tus­ta nat­si-Saksan joh­ta­jan lap­suu­teen ja nuo­ruu­teen.

Alois oli pien­vil­je­li­jän tyt­tä­ren Anna Schicklgruberin avio­ton lap­si, jon­ka isäs­tä ei vie­lä­kään ole var­muut­ta. Todennäköisiä ehdok­kai­ta ovat myl­lä­rin­ki­säl­li Johan Georg Hiedler, joka avioi­tui Annan kans­sa vii­si vuot­ta syn­ny­tyk­sen jäl­keen, ja tämän veli, maan­vil­je­li­jä Johann Nepomuk Hüttler, joka lopul­ta otti pojan hoi­viin­sa. Isättömyys ja puut­teel­li­nen suku­puu vai­va­si­vat niin Aloisia kuin Adolfia – tun­te­ma­ton peri­mä sai liik­keel­le huhu­ja, että Hitlerin suo­nis­sa vir­tai­si juu­ta­lais­ta ver­ta.

Aikuisiällä Alois Schicklgruber vaih­toi suku­ni­men­sä Hitleriksi. On epä­sel­vää, miten juu­ri tuo­hon nimeen pää­dyt­tiin. Joko asia­kir­jan laa­ti­nut notaa­ri kir­joit­ti vää­rin nimen Hiedler tai Hüttler, tai sit­ten kysees­sä oli Aloisin tie­toi­nen valin­ta. Joka tapauk­ses­sa Adolf oli nimen­muu­tok­ses­ta ikui­ses­ti kii­tol­li­nen, eikä ihme: ”Heil Schicklgruber!” kuu­los­tai­si var­sin huvit­ta­val­ta.

Alois nousi kou­lu­ja käy­mät­tö­mäs­tä suu­ta­rin­ki­säl­lis­tä ylem­män tul­li­vir­ka­mie­hen ase­maan, pik­ku­por­va­rik­si. Nousukkaan ase­ma ja jat­ku­va huo­li sosi­aa­li­ses­ta sta­tuk­ses­ta mää­rit­ti­vät hänen koko elä­mään­sä. Aloisin kir­jei­den tyy­lis­tä voi pää­tel­lä, että hän pyr­ki peit­tä­mään maa­lais­taus­taan­sa ja vaa­ti­ma­ton­ta kou­lu­tus­taan sivis­tys­sa­noil­la tai itse kek­si­tyil­lä uudis­sa­noil­la, mut­ta koti­seu­dun mur­re pus­ki sil­ti läpi. Näin Alois esi­mer­kik­si ker­too Hafeldin tie­mes­ta­ril­le pii­an erot­ta­mi­ses­ta: ”Meidän piti vii­me kuus­sa sanoa lik­ka irti, kun sai­ras­taa kaa­tu­ma­tau­tia, mut­ta ei näy­tä löy­ty­vän ketään. Pyydän kovas­ti, jos Teillä sat­tui­si tut­tu­ja ole­maan tai joku juoh­tu­maan mie­leen, että meil­le ilmi­nee­rai­sit­te tai lähet­täi­sit­te tämän tule­maan.” (s. 115.) Myös Adolf häpe­si taus­taan­sa ja pyr­ki kai­kin kei­noin peit­tä­mään itä­val­ta­lai­suut­taan.

Hitler van­hem­mal­la oli myös jat­ku­va tar­ve esiin­tyä eri alo­jen asian­tun­ti­ja­na. Hän har­ras­ti innok­kaas­ti mehi­läis­tar­haus­ta ja osti per­heel­leen maa­ti­lan, vaik­ka hänen tie­ton­sa maan­vil­je­lyk­ses­tä perus­tui­vat muu­ta­man kirjan luke­mi­seen. Samalla hän kui­ten­kin hal­vek­si asian­tun­ti­joi­ta – kuten poi­kan­sa­kin.

Isää ja poi­kaa yhdis­ti­vät myös anti­se­mi­tis­mi, natio­na­lis­mi ja kiin­nos­tus poli­tiik­kaa koh­taan. Tullimiehen työ ruok­ki maa­il­man­ku­vaa, jos­sa kaik­ki yhteis­kun­nan mar­gi­naa­liin kuu­lu­vat oli­vat epäi­lyt­tä­viä: ”Tullimiehet etsi­vät niin rikol­li­sia ja val­lan­ku­mouk­sel­li­sia, pet­kut­ta­jia ja val­tion­vi­hol­li­sia kuin kumouk­sel­li­sia tai kirk­koa arvos­te­le­via kir­jo­ja ja por­no­gra­fi­aa. Se selit­tää, mik­si tul­li­lai­tok­ses­sa kehit­tyi tiet­ty ala­kult­tuu­ri, jos­sa tun­net­tiin vas­ten­mie­li­syyt­tä eri­tyi­ses­ti syr­jäy­ty­nei­tä, vähem­mis­tö­jä ja juu­ta­lai­sia koh­taan.” (s. 47 – 48.) Myös kiih­keä sak­sa­lais­mie­li­syys oli yleis­tä Ylä-Itävallan kes­ki­luo­kan ja vir­ka­mies­ten kes­kuu­des­sa. Alois esi­mer­kik­si kir­joit­ti pai­kal­lis­leh­teen mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sen, jos­sa vas­tus­tet­tiin mää­räys­tä, jon­ka mukaan Böömin ja Määrin tul­li­mies­ten tuli osa­ta sekä sak­saa että tšek­kiä, vaik­kei mää­räys edes kos­ke­nut hän­tä itse­ään. Poliittisesti aktii­vi­sim­mil­laan Alois oli elä­ke­päi­vil­lään, jol­loin hän toi­mi sak­sa­lais­mie­lis­ten ja vapaa­mie­lis­ten (kir­kon yli­val­taa vas­tus­ta­vien) puo­lu­een pai­kal­li­se­na sih­tee­ri­nä.

Aloisin ja Adolfin suu­rim­mat eroa­vai­suu­det liit­tyi­vät elä­män­ta­paan. Isä käyt­ti run­saas­ti alko­ho­lia, söi mie­lel­lään lihaa ja har­ras­ti suku­puo­li­sia suh­tei­ta usei­den nais­ten kans­sa. Poika taas oli rai­tis kas­vis­syö­jä, jon­ka nais­suh­teet oli­vat vähäi­siä.

Aloisin kas­va­tus­me­ne­tel­miä Sandgruber kuvaa hyvin suo­ra­su­kai­ses­ti: ”Adolf Hitler oli isän­sä alis­ta­ma ja pahoin­pi­te­le­mä lap­si”. Lasten ruu­miil­li­nen kuri­tus oli tuo­hon aikaan yleis­tä, mut­ta Adolfia hakat­tiin vie­lä useam­min kuin tuol­loin oli taval­lis­ta. Poika tun­si isään­sä koh­taan pelon­se­kais­ta rak­kaut­ta. Psykologi Alice Miller, johon Sandgruberkin viit­taa, on teok­ses­saan Alussa oli kas­va­tus (suom. 1980) poh­ti­nut kas­va­tuk­sen mer­ki­tys­tä nat­si-Saksan syn­nys­sä. Adolf Hitler ja hänen aika­lai­sen­sa kas­voi­vat ilma­pii­ris­sä, jos­sa heik­kou­den ja kai­ken­lais­ten tun­tei­den näyt­tä­mi­nen oli tuo­mit­ta­vaa. Taisteluni-teok­ses­sa Hitler tote­aa, että heik­kous on hakat­ta­va pois ihmi­ses­tä. Millerin mukaan nat­sien suo­sio­ta selit­tää juu­ri se, että lii­ke tar­jo­si hyväk­syt­tä­vän kana­van nega­tii­vis­ten tun­tei­den ilmai­sul­le ja käte­vän syn­ti­pu­kin.

Adolfin äitiä Klaraa käsi­tel­lään teok­ses­sa vain ohi­men­nen; hän­tä kuva­taan rakas­ta­va­na äiti­nä ja vah­va­na mut­ta pal­jon kär­si­nee­nä nai­se­na. Millerin Alussa oli kas­va­tus sen sijaan pitää Adolfin lap­suu­den­ke­hi­tys­tä nime­no­maan väki­val­tai­sen isän ja hem­mot­te­le­van äidin tok­si­ses­ta yhdis­tel­mäs­tä juon­tu­va­na. Ennen Adolfin syn­ty­mää Klara oli menet­tä­nyt lyhyen ajan sisään kol­me las­taan. Millerin mukaan tämä sai Klaran ihan­noi­maan kuol­lei­ta lap­si­aan ja peit­tä­mään hem­mot­te­lul­la sen, ettei Adolf voi­nut kos­kaan olla näi­den veroi­nen. Yhtälöön voi­daan lisä­tä vie­lä isän äkil­li­nen kuo­le­ma, joka Sandgruberin mukaan jät­ti 14-vuo­ti­aan Adolfin vail­le joh­to­hah­moa ja vai­kut­ti kiel­tei­ses­ti tämän kou­lu­me­nes­tyk­seen.

Myös laa­jem­pi kas­vu­ym­pä­ris­tö vai­kut­ti rat­kai­se­vas­ti Adolfin ajat­te­luun. Varsinkin Linzissä, jos­sa Adolf kävi reaa­li­kou­lun, ilma­pii­ri oli sakean natio­na­lis­ti­nen, anti­se­mi­tis­ti­nen ja rasis­ti­nen. Ei lie­ne sat­tu­maa, että kak­si muu­ta­kin mer­kit­tä­vää nat­sia, Adolf Eichmann ja Ernst Kaltenbrunner, kävi­vät kou­lun­sa Linzissä. Reaalikoulussa niin oppi­laat kuin opet­ta­jat­kin oli­vat tšek­ki­läis­vas­tai­sia, vaik­ka kou­lus­sa oli vain kak­si tše­kin­kie­lis­tä oppi­las­ta. Yltiönationalistista sisäl­töä levit­ti­vät myös Der Schererin kal­tai­set yleis­sak­sa­lai­set huu­mo­ri­leh­det. Sittemmin pää­vi­hol­li­sek­si tuli­vat juu­ta­lai­set. Joidenkin läh­tei­den mukaan Hitler koki opis­ke­luai­koi­naan Wienissä anti­se­mi­tis­ti­sen ”kään­ty­myk­sen”, mut­ta Sandgruber koros­taa, että hänen juu­ta­lais­vas­tai­suu­ten­sa oli alka­nut jo aiem­min. Myös Adolfin rotuo­pin perus­ta oli val­mis jo hänen olles­saan 16-vuo­tias, kun hän haa­vei­li ”elin­kel­vot­to­man elä­män tuhoa­mi­ses­ta”. Ylä-Itävallassa syr­jit­tiin juu­ta­lais­ten lisäk­si ”mus­ta­lai­sia”, joil­la tar­koi­tet­tiin roma­nien lisäk­si kai­ken­lai­sia irto­lai­sia.

Sandgruberin teos kuvaa seik­ka­pe­räi­ses­ti niin isän kuin pojan­kin maa­il­man­ku­vaa muo­kan­nei­ta teki­jöi­tä. Adolf Hitlerin teot vain oli­vat niin hir­vei­tä, ettei mikään seli­tys tun­nu  riit­tä­väl­tä. Kenties juu­ri sik­si tut­ki­jat ja luki­jat palaa­vat ker­ta toi­sen­sa jäl­keen hänen elä­män­sä pariin. Kuten Sandgruber itse­kin pai­not­taa, ei ole löy­det­tä­vis­sä mitään yhtä kään­ne­koh­taa, jon­ka jäl­keen kaik­ki alkoi men­nä pie­leen. Eikä Alois Hitlerin muis­ta lap­sis­ta tul­lut ihmis­hir­viöi­tä – onnet­to­mia ja vau­rioi­tu­nei­ta tosin. Adolfin veli­puo­li Alois nuo­rem­pi oli pik­ku­ri­kol­li­nen, joka ryyp­pä­si ja hak­ka­si vai­mo­aan.

Joidenkin arvioi­den mukaan teos on jopa tar­peet­to­man yksi­tyis­koh­tai­nen. Kieltämättä selon­teot Hitlerin per­heen maa­kau­pois­ta ja perin­nön­jaos­ta ovat välil­lä var­sin tyl­sää luet­ta­vaa. Tämä ei kui­ten­kaan ole vält­tä­mät­tä puu­te. Tylsät koh­dat muis­tut­ta­vat, että Hitlerit oli­vat kai­kes­sa dys­funk­tio­naa­li­suu­des­saan tui­ki taval­li­sia pik­ku­por­va­rei­ta. Adolf oli poik­keus­yk­si­lö, mut­ta hän kas­voi ympä­ris­tös­sä, jos­sa väki­val­ta, alis­ta­mi­nen ja syr­jin­tä oli­vat arki­päi­vää. Tuo arki­päi­väi­nen pahuus kas­voi sit­tem­min käsit­tä­mät­tö­miin mit­ta­suh­tei­siin maa­il­man­so­tien ja Weimarin Saksan valin­kau­has­sa.