Silmiä avaa­va uutuus­kir­ja ker­too, kuin­ka ala­ti lisään­ty­vä kei­no­va­lo hor­jut­taa eko­sys­tee­miäm­me.

Olen vuo­si­kym­me­nien ajan pitä­nyt itseä­ni valon lap­se­na. Mikään ei ilah­du­ta minua niin kuin aurin­ko, eri­tyi­ses­ti pit­kän syn­kän vuo­den­ajan jäl­kei­nen kevä­tau­rin­ko. Iltaisin koto­na­ni pidän täy­den valais­tuk­sen pääl­lä niis­sä huo­neis­sa, jois­sa eni­ten lii­kun ja toi­min, ja yöl­lä autoil­les­sa­ni kun­nol­la  valais­tut tie­o­suu­det ovat muka­vim­pia. Tämä ei joh­du pimeän pelos­ta vaan sii­tä, että minus­ta on muka­vaa näh­dä, mitä teen. Hämärä rasit­taa sil­miä ja miel­tä. Kaamosaika masen­taa. Liian vähäs­sä valos­sa ole­mi­nen väsyt­tää, vaik­ka haluai­sin elää täy­sil­lä nuk­ku­maan­me­noai­kaan asti.

Valosaaste ärsyt­tää toi­si­naan minua­kin: Syrjäseuduilla on niin pal­jon upeam­pi täh­ti­tai­vas kuin urbaa­neil­la alueil­la! Jos haluan ihas­tel­la revon­tu­lia tai ottaa per­sei­dit vas­taan, koti­pi­hal­le mene­mi­nen ei rii­tä, eikä suu­ri­kaan puis­toa­lue tar­joa tai­vaa­nil­miöi­den tar­kas­te­luun kuin kor­kein­taan vält­tä­vät olo­suh­teet. Tämä mene­tys on kui­ten­kin tun­tu­nut var­sin koh­tuul­li­sel­ta hin­nal­ta kei­no­va­lon ilois­ta. Olenhan jo lap­se­na maal­la näh­nyt lin­nun­ra­dan ja kaik­kea.

Olen luon­nol­li­ses­ti tie­toi­nen eräis­tä lii­al­li­sen valon hait­ta­vai­ku­tuk­sis­ta. Vaikken ole koke­nut asi­aa itse, olen kaik­kien mui­den tavoin luke­nut sii­tä, miten kuva­ruu­tu­jen sini­pai­not­tei­nen valo häi­rit­see mela­to­nii­nin tuo­tan­toa illal­la ja saat­taa vii­väs­tyt­tää unen saa­mis­ta. Jossakin vai­hees­sa kevät­tä, kun aurin­ko nousee yhä aiem­min, jou­dun tur­vau­tu­maan pimen­nys­ver­hoi­hin ja nii­den lisäk­si sil­mä­lap­pui­hin, jot­ten heräi­si päi­vän­koit­toon jo aamu­yöl­lä.

Suhtautumiseni valoon ja pimey­teen on ollut ihmis- ja eten­kin itse­kes­kei­nen. Lepakkotutkija Johan Eklöfin kir­ja Maailma ilman pime­ää on nyt syven­tä­nyt ja eten­kin laven­ta­nut ymmär­rys­tä­ni aihees­ta, ja olen pako­tet­tu muut­ta­maan radi­kaa­lis­ti näke­myk­siä­ni eri­tyi­ses­ti kei­no­va­lais­tuk­ses­ta. Suurinta hin­taa öises­tä kirk­kau­des­ta eivät mak­sa­kaan täh­tien ihai­li­jat vaan koko­nai­set eko­sys­tee­mit.

Aloitetaan kui­ten­kin ihmi­ses­tä. Kirjan alus­sa Eklöf kuvai­lee inven­toin­ti­kier­ros­ten­sa kul­kua. Hän aset­tuu ilta­hä­mä­ris­sä aloil­leen ja kaa­taa ter­mos­pul­los­taan kah­via. Päiväaktiiviset eläi­met vai­ke­ne­vat, yöeläi­met akti­voi­tu­vat. Luonnon ääni­mai­se­ma vaih­tuu: yhdet lin­nut lopet­ta­vat ja toi­set aloit­ta­vat oman lau­lun­sa. Lepakkohavaintoja odo­tel­les­saan tut­ki­ja ei lue, ei käy­tä otsa­lamp­pua – sil­lä hämä­räs­sä ja pimeäs­sä näkee parem­min, jos ei häi­käi­se itse­ään lam­pul­la. Suurkaupunkien asuk­kaat eivät vält­tä­mät­tä kos­kaan elä­män­sä aika­na koe hämä­rä­näön akti­voi­tu­mis­ta. Mutta mitä hämä­räs­sä ja pimeäs­sä muka menet­tää? Sen, miten val­koi­set kukat lois­ta­vat val­jus­sa kuun­va­los­sa. Tai sen, että mesi­sie­net ovat­kin itse­va­lai­se­via. Myös muut ais­tit terä­vöi­ty­vät: yö on täyn­nä haju­ja ja ääniä. Pimeässä voi­kin – para­dok­saa­li­ses­ti – näh­dä ja ais­tia enem­män.

Yöllisten koke­mus­ten menet­tä­mis­tä isom­pi hait­ta saat­taa olla, että kei­no­va­lo mani­pu­loi vuo­ro­kausi­ryt­miäm­me. Merkittävä osa ihmi­sis­tä nuk­kuu nyky­ään lii­an vähän ja kär­sii uni­vai­keuk­sis­ta. Tämä puo­les­taan aiheut­taa yli­pai­noa sekä hei­ken­tää immu­ni­teet­tia ja psyyk­kis­tä hyvin­voin­tia. Ehkä minun­kaan ei oli­si pitä­nyt elä­mä­ni mit­taan vas­tus­taa hämä­rän aiheut­ta­maa väsy­mys­tä kuin jota­kin hai­tal­lis­ta ja ikä­vää. Terveellisempää oli­si ehkä ottaa hämä­rä ja sitä seu­raa­va une­liai­suus merk­ki­nä sii­tä, että oli­si luon­nol­li­nen aika men­nä nuk­ku­maan.

Monille eläin­la­jeil­le kei­no­va­lais­tus on val­ta­van pal­jon suu­rem­pi hait­ta kuin ihmi­sil­le. Hyönteiskato ja lin­tu­jen vähe­ne­mi­nen ovat par­hai­ten tun­net­tu­ja arkie­si­merk­ke­jä sii­tä, että olem­me kes­kel­lä eko­ka­ta­stro­fia. Lajeja kato­aa kau­his­tut­ta­vaan tah­tiin. Julkisessa kes­kus­te­lus­sa huo­mio on kiin­nit­ty­nyt eri­tyi­ses­ti eli­nym­pä­ris­tö­jen pirs­tou­tu­mi­seen, yksi­puo­li­seen vil­je­lyyn ja tuho­lais­myrk­ky­jen käyt­töön. Vähemmän on puhut­tu valon vai­ku­tuk­ses­ta. Niinkin vaa­ti­ma­ton este kuin valais­tu käve­ly­tie on yöper­ho­sil­le kuin kuo­let­ta­va mii­na­kent­tä.

Hyönteistutkijat puhu­vat valai­si­mien pöly­ni­mu­ri­vai­ku­tuk­ses­ta. Ilmiö lie­nee jokai­sel­le tut­tu. Yöllä liik­ku­vat hyön­tei­set käyt­tä­vät taval­li­ses­ti suun­nis­ta­mi­seen­sa täh­tiä – tai kuu­ta, yötai­vaan voi­mak­kain­ta valon­läh­det­tä. Ainakin yrit­tä­vät käyt­tää. Liian usein kuun tilal­la on kui­ten­kin vaik­ka­pa katu­lamp­pu. Eteenpäin pyr­ki­vä yöper­ho­nen pitää valon­läh­teen samal­la puo­lel­la itse­ään ja ajau­tuu räpis­te­le­mään lam­pun ympä­ril­lä, ja moni ansaan jou­tu­neis­ta hyön­tei­sis­tä len­tää itsen­sä kuo­li­aak­si, ennen kuin päi­vä koit­taa. Tämä oli­si riit­tä­vän traa­gis­ta jo itses­sään, mut­ta kuten tie­däm­me, eliö­la­jit eivät ole saa­ria. Yöperhoset ovat erit­täin tär­kei­tä pölyt­tä­jiä sekä monien isom­pien eläin­ten, kuten lepa­koi­den, ravin­non­läh­de.

Hyönteisten lisäk­si myös lin­nut, kil­pi­kon­nat ja hämä­hä­kit suun­nis­ta­vat valon mukaan. Monet vas­ta­kuo­riu­tu­neet kil­pi­kon­nat eivät onnis­tu­kaan ryö­mi­mään merel­le, vaan pyr­ki­vät aivan vää­rään suun­taan: man­te­reel­la kajas­ta­vaa kau­pun­kia koh­ti. Majakoiden valoi­hin kuo­lee muut­to­lin­tu­ja mas­soit­tain, ja samoin öiset kau­pun­kien valot sot­ke­vat lin­tu­par­vien mat­kan­teon. Tunnetaan tapauk­sia, jois­sa tv-mas­toi­hin on tör­män­nyt yhte­nä jouk­ko­na jopa tuhan­sia lin­tu­ja.

Eklöf liik­kuu luon­te­vas­ti aiheen­sa kes­kiön ja reu­na-aluei­den välil­lä, tai oikeas­taan valot­taa sitä, miten laa­ja-alai­nen kysy­mys pimey­des­tä onkaan. Hän ker­too, miten valon ais­ti­mi­nen on ollut osa elä­mää jo pal­jon ennen sil­mien kehit­ty­mis­tä kam­bri­kau­del­la. Yksisoluiset levät­kin rea­goi­vat valoon, samoin kuin kas­vit – puhu­mat­ta­kaan maa­il­man kuvi­na näke­vis­tä eläi­mis­tä.

Säännöllinen, jos­kin vuo­si­mil­joo­nien saa­tos­sa vai­vih­kaa hidas­tu­nut valon ja pimeän vaih­te­lu on ollut yksi var­mim­mis­ta ja luo­tet­ta­vim­mis­ta aikaa jak­sot­ta­vis­ta ilmiöis­tä. Siihen perus­tuu suu­rel­ta osin mei­dän ajan­las­kum­me, mut­ta myös monien mui­den eliöi­den bio­lo­gi­set toi­min­not.

Yksi eko­lo­gi­sia loke­roi­ta­kin mää­rit­tä­vä ulot­tu­vuus on vuo­ro­kau­den­ai­ka. Ympäröivät olo­suh­teet ja eliöil­le kehit­ty­neet omi­nai­suu­det ovat joh­ta­neet sii­hen, että yksien kan­nat­taa etsiä ruo­kaa yöl­lä ja pysyä pii­los­sa päi­väl­lä, kun taas vaik­ka­pa ihmi­nen nojau­tuu vah­vas­ti näkö­ais­tiin­sa ja kuu­luu päi­vä­ak­tii­vis­ten eläin­ten jouk­koon. Vaikka kirk­ko­ra­ken­nus­ten jul­ki­si­vu­va­lais­tus kut­sui­si pai­kal­le hui­mat mää­rät hyön­tei­siä, monet lepa­kot pii­lot­te­le­vat näl­käi­si­nä tapu­leis­saan eivät­kä uskal­tau­du ulos kirk­kaa­seen lam­pun­pais­tee­seen.

Ravinnon etsi­mi­sen ja ravin­nok­si jou­tu­mi­sen väli­nen dia­lek­tiik­ka on joh­ta­nut monen­lai­siin har­hau­tus- naa­mioi­tu­mis- ja pii­lou­tu­mis­me­ne­tel­miin. Vääränvärisessä kei­no­va­los­sa kaik­ki näyt­tää kui­ten­kin toi­sel­ta: aiem­min hyvin toi­mi­nut naa­mio­ku­vioin­ti saat­taa­kin kään­tyä huo­mio­vä­ri­tyk­sek­si, ja lajien sel­viy­ty­mis­tais­te­lu voi jou­tua epä­ta­sa­pai­noon. Pimeään ei pys­ty­kään kät­key­ty­mään, jos pimeyt­tä ei ole.

Saalistamisen ja kar­kuun pää­se­mi­sen tasa­pai­non ohel­la kei­no­va­lo häi­rit­see myös lisään­ty­mis­tä. Eräät elä­män­muo­dot, kuten eri­lai­set kiil­to­ma­dot ja tuli­kär­pä­set, kyke­ne­vät pariu­tu­maan ainoas­taan riit­tä­vän hämä­räs­sä. Korallit puo­les­taan ajoit­ta­vat lisään­ty­mi­sen­sä täy­si­kuun mukaan: niil­le on olen­nai­sen tär­ke­ää, että niin naa­ras- kuin koi­ras­puo­li­set­kin sukuso­lut vapau­te­taan veteen synk­ro­noi­dus­ti. Toiset eläi­met ajoit­ta­vat lisään­ty­mi­sen­sä vuo­den­ajan valoi­suu­den mukaan, jot­ta poi­ka­set syn­tyi­si­vät sil­loin, kun ravin­toa on run­saas­ti saa­ta­vil­la. Kaikki nämä valo­na­rat puu­hat ovat vaa­ras­sa ajoit­tua vää­rin tai epä­on­nis­tua täy­sin valo­saas­teen vai­ku­tuk­ses­ta.

Maailma ilman pime­ää on hyväl­lä, jopa esseis­ti­sen nau­tit­ta­val­la tyy­lil­lä kir­joi­tet­tu, tär­keä ja sil­miä avaa­va teos. Johan Eklöf on par­haim­mil­laan bio­lo­gian alu­eel­la ja kuva­tes­saan tun­nel­mal­li­ses­ti omia koke­muk­si­aan. Aivan saman­lais­ta pai­na­vuut­ta hän ei saa sanoi­hin­sa ker­toes­saan kirjan lop­pu­puo­lis­kol­la täh­ti­tie­tees­tä tai hämä­rän mer­ki­tyk­ses­tä kult­tuu­ril­le. Jälkimmäiset sei­kat toki eivät ole­kaan suku­puut­toi­hin ver­rat­ta­via elä­män ja kuo­le­man kysy­myk­siä.

Valosaasteen tuot­ta­mat ongel­mat ovat joka tapauk­ses­sa niin vaka­via, että ne oli­si syy­tä huo­mioi­da kai­kes­sa kau­pun­ki- ja valo­suun­nit­te­lus­sa. Eklöf antaa esi­merk­ke­jä alueis­ta ja mais­ta, jois­sa asi­aan on jo tar­tut­tu jopa lain­sää­dän­nön tasol­la. Kun ker­roin kir­jas­ta erääl­le tut­ta­val­le­ni, sain kuul­la koti­mai­ses­ta kehi­tys­hank­kees­ta, jos­sa jal­ka­käy­tä­vil­le kehi­tel­lään teko­ä­ly­jä tun­nis­ta­maan jalan­kul­ki­jat autois­ta ja muus­ta liik­kees­tä ja sytyt­tä­mään lam­put ainoas­taan siel­lä, mis­sä joku kul­kee.

Saammeko yön pimey­den vie­lä takai­sin?