Kritiikki

Kauan kaivattu teos tarinallisuudesta

Mikko T. Virtanen, Pirjo Hiidenmaa & Jyrki Nummi (toim.): Kertomuksen kei­noin. Tarinallisuus medias­sa ja tie­to­kir­jal­li­suu­des­sa. Gaudeamus 2020. 363 s. Tietokirja.

Kerto­muk­sen voi hyväl­lä syyl­lä las­kea yhdek­si vii­me vuo­sien näky­vim­mis­tä tren­deis­tä. Vaikka asioi­den esit­tä­mi­nen ker­to­muk­sen muo­dos­sa on ikiai­kai­nen perin­ne, on tari­nal­li­suu­den vah­va hyö­dyn­tä­mi­nen tie­don­vä­li­tyk­sel­li­sis­sä teks­teis­sä, kuten jour­na­lis­mis­sa ja tie­to­kir­jal­li­suu­des­sa, jok­seen­kin tuo­re ilmiö. Nykyisin ker­to­mus­ta myös tut­ki­taan pal­jon, mut­ta – toi­sin kuin esi­mer­kik­si englan­nin­kie­li­sel­lä kie­lia­lu­eel­la – yleis­esi­tyk­siä ja tie­to­kir­jo­ja aihees­ta on jul­kais­tu suo­men kie­lel­lä vie­lä ver­rat­tain vähän.

Millä eri tavoin tie­don välit­tä­mi­ses­sä käy­te­tään tari­nal­li­suut­ta ja mui­ta luo­van ker­ron­nan kei­no­ja? Tähän kysy­myk­seen tar­jo­aa moni­puo­li­sen vas­tauk­sen Helsingin yli­opis­ton tie­to­kir­jal­li­suu­den tut­ki­mus­hank­keen pii­ris­sä syn­ty­nyt artik­ke­li­ko­koel­ma Kertomuksen kei­noin: tari­nal­li­suus medias­sa ja tie­to­kir­jal­li­suu­des­sa. Vertaisarvioiduissa artik­ke­leis­sa tar­kas­tel­laan niin ker­to­van tie­to­kir­jan laji­piir­tei­tä, tut­ki­jan itsen­sä posi­tioi­mis­ta tie­det­tä popu­la­ri­soi­vas­sa teks­tis­sä kuin tie­don välit­tä­mis­tä sar­ja­ku­van kei­noin.

Kertomuksen tut­ki­mus on kie­li- ja kir­jal­li­suus­tie­teen kei­no­ja käyt­tä­vä moni­tie­tei­nen ala. Teokseen onkin vali­koi­tu­nut media­tut­ki­joi­ta sekä kir­jal­li­suus- ja kie­li­tie­tei­li­jöi­tä. Kuten yksi teok­sen toi­mit­ta­jis­ta, Mikko T. Virtanen, joh­dan­to­lu­vun alaot­si­kos­sa tuo ilmi, ker­to­muk­sen tut­ki­muk­ses­sa ollaan ”kie­len- ja kir­jal­li­suu­den­tut­ki­muk­sen yhtei­sel­lä alu­eel­la”. Kertomuksen tut­ki­muk­sen pain­opis­teet ovat men­nei­den vuo­si­kym­men­ten aika­na siir­ty­neet reto­ris­ten kei­no­jen ja raken­tei­den tar­kas­te­lus­ta ja mää­rit­te­lys­tä laa­jem­paan, kon­teks­tu­aa­li­seen lähes­ty­mis­ta­paan. Näihin kuu­lu­vat laa­jem­mat yhteis­kun­nal­li­set mer­ki­tyk­set, joi­ta ker­to­muk­sen käyt­tö voi tuot­taa.

Artikkelikokoelman teks­tit on jaet­tu nel­jään havain­nol­li­seen kate­go­ri­aan: Tietokirja ker­to­van kir­jal­li­suu­den ken­täl­lä on yleis­kat­saus ker­to­vaan tie­to­kir­jal­li­suu­teen ja sen paik­kaan fak­tan ja fik­tion väli­maas­tos­sa. Tiedettä popu­la­ri­soi­va tie­to­kir­jal­li­suus tar­kas­te­lee, mil­lä eri tavoin tut­ki­jat ovat rat­kais­seet tie­teel­li­sen teks­tin dis­kurs­sion­gel­man ja käyt­tä­neet ker­to­muk­sel­li­suut­ta apu­na teks­tin luki­jays­tä­väl­li­syy­den lisää­mi­ses­sä. Muu tie­to­kir­jal­li­suus koko­aa yhteen ker­to­muk­sen tar­kas­te­lua muis­sa tie­to­kir­joit­ta­mi­sen lajeis­sa. Näihin kuu­lu­vat esi­mer­kik­si esseet, joi­den omae­lä­mä­ker­ral­li­sia mer­ki­tyk­siä Päivi Koivisto käsit­te­lee mie­len­kiin­toi­ses­sa artik­ke­lis­saan ”Tulkintaa vas­tak­kai­sis­ta suun­nis­ta”. Teoksen vii­mei­nen osio, Journalismi, sisäl­tää kak­si artik­ke­lia, jois­sa medial­la on kes­kei­nen roo­li.

Kuten sisäl­lys­luet­te­los­ta voi pää­tel­lä, lei­jo­nan­osa teok­ses­ta käsit­te­lee tari­nal­li­suut­ta nime­no­maan laa­jois­sa fak­ta­poh­jai­sis­sa teks­ti­ko­ko­nai­suuk­sis­sa, tie­to­kir­jal­li­suu­des­sa. Pirjo Hiidenmaa tote­aa, ettei Suomessa vie­lä 2000-luvun alus­sa käy­tet­ty nar­ra­tii­vi­sen tie­to­kir­jan käsi­tet­tä. Kertomuksen varas­sa ete­ne­vää fak­ta­pi­tois­ta kir­jal­li­suut­ta on nimi­tet­ty myös muun muas­sa ker­to­vak­si tai ker­ron­nal­li­sek­si tie­to­kir­jal­li­suu­dek­si, tari­nal­li­sek­si tie­to­kir­jal­li­suu­dek­si sekä ker­to­mus­muo­toi­sek­si, jour­na­lis­ti­sek­si, (kauno)kirjalliseksi tai luo­vak­si tie­to­kir­jal­li­suu­dek­si.

Yhdysvalloissa nar­ra­tii­vi­sen tie­to­kir­jal­li­suu­den ja jour­na­lis­min perin­ne on pit­kä, yhte­nä var­hai­se­na esi­merk­ki­nä Hunter S. Thompsonin luo­ma sepi­tet­tä fak­taan yhdis­tä­vä gonzo-jour­na­lis­mi. Narratiiviseen tie­to­kir­jal­li­suu­teen viit­taa­vat ter­mit yleis­tyi­vät 1980 – 90-luvuil­la, vaik­ka eri­lai­sia variant­te­ja ilme­ni pai­koin jo 1940-luvul­ta läh­tien. Tarinalliseen tie­to­kir­jal­li­suu­teen pereh­ty­nyt Creative Nonfiction -kir­jal­li­suus­leh­ti perus­tet­tiin jo 1990-luvul­la.

Huomionarvoista on, että nar­ra­tii­vi­nen tie­to­kir­ja ei sikä­li ole tuo­re tai uusi kek­sin­tö, vaan kir­jal­li­suu­des­sa on aina ollut laje­ja, jot­ka ovat sijoit­tu­neet fak­tan ja fik­tion kal­te­val­le pin­nal­le. Esimerkiksi eri­lai­set omae­lä­mä­ker­rat sekä mat­ka­kir­jal­li­suus ovat lajei­na täl­lai­sia väli­maas­toon sijoit­tu­via teks­tu­aa­li­sia koko­nai­suuk­sia. Kysymys on ennen kaik­kea teok­sen ja luki­jan väli­ses­tä totuus­so­pi­muk­ses­ta. Monessa teok­sen artik­ke­lis­sa tasa­pai­noil­laan­kin fik­tio­ker­to­muk­sen ja fik­tio­naa­li­suut­ta hyö­dyn­tä­vän tosi­ker­to­muk­sen väli­sel­lä kapeal­la ja har­maal­la raja­pin­nal­la.

Kertomuksen kei­noin onnis­tuu yllät­tä­mään tuo­reil­la ja her­kul­li­sil­la näkö­kul­mil­la. Yksi täl­lai­nen yllät­tä­jä on aiem­min muun muas­sa kir­jal­li­sis­ta var­kauk­sis­ta sekä Nobelin kir­jal­li­suus­pal­kin­nos­ta kir­joit­ta­neen Sanna Nyqvistin artik­ke­li ”Kenen sanat ja tari­nat?”. Teksti kysyy, mis­sä menee raja tari­nal­li­sen tie­to­kir­jan ja fak­taan perus­tu­van kau­no­kir­jan välil­lä; luo­kit­te­lua tus­kin pys­tyy raken­ta­maan yksi­no­maan kir­jas­to­luo­ki­tuk­sen varaan. Tapausesimerkkinä Nyqvistillä on ruot­sa­lai­sen his­to­rioit­si­jan Jan Bergmanin sekä Jan Guilloun väli­nen käden­vään­tö vuon­na 2015. Bergman syyt­ti Guilloun varas­ta­neen hänen ”tari­nan­sa”: Bergman oli kir­joit­ta­nut nar­ra­tii­vi­sen tie­to­kir­jan Ruotsin val­tion vakoi­lu­toi­min­nas­ta toi­sen maa­il­man­so­dan aikaan ja eri­tyi­ses­ti sen ”sih­tee­riklu­bik­si” kut­su­tus­ta nais­osas­tos­ta. Guillou oli käyt­tä­nyt teos­ta läh­de­ma­te­ri­aa­li­na omal­le samaa aihet­ta käsit­te­le­väl­le romaa­nil­leen, joka ilmes­tyi vuo­si Bergmanin teok­sen jäl­keen. Missä mää­rin vah­vas­ti tari­nal­li­nen tie­to­kir­ja ja fak­taan poh­jaa­va romaa­ni eroa­vat toi­sis­taan, ja miten se vai­kut­taa teki­jä­noi­keus­ky­sy­myk­siin?

Äärimmäisen onnis­tu­nut on myös vii­mei­seen osioon sijoi­tet­tu Maria Mäkelän sekä Laura Karttusen artik­ke­li, joka käsit­te­lee koke­muk­sel­li­suu­den sekä mal­li­ta­ri­noi­den ongel­mal­li­suut­ta klik­ki­jour­na­lis­min aika­kau­del­la. Monelle Mäkelä on tut­tu Kertomuksen vaa­rat -hank­kees­ta, jon­ka Facebook-sivuil­la on ana­ly­soi­tu ahke­ras­ti eri­lai­sia medias­sa ilmen­nei­tä teks­te­jä tari­nal­li­suu­den näkö­kul­mas­ta. Mäkelän ja Karttusen artik­ke­li suun­taa valo­heit­ti­men ker­to­muk­sen kei­no­jen käyt­tä­mi­sen eet­ti­seen puo­leen; kun kyse on jour­na­lis­mis­ta, joka läh­tö­koh­tai­ses­ti on tie­don­vä­li­tys­tä, on teks­til­lä ja sen kir­joit­ta­jal­la totuus­vel­voi­te. Journalistin eet­ti­set ohjeet ovat asian suh­teen sel­vät: ”8. Journalistin vel­vol­li­suus on pyr­kiä totuu­den­mu­kai­seen tie­don­vä­li­tyk­seen.” Ongelmia ilme­nee usein eri­to­ten yhden­nen­tois­ta sään­nön koh­dal­la: ”Yleisön on voi­ta­va erot­taa tosi­asiat mie­li­pi­teis­tä ja sepit­teel­li­ses­tä aineis­tos­ta.” Missä mää­rin luki­ja kyke­nee teke­mään eron sepit­teen ja toden välil­lä, jos esi­mer­kik­si hen­ki­lö­haas­tat­te­lus­sa on käy­tet­ty vah­vas­ti tari­nal­li­sia piir­tei­tä tun­ne­reak­tion mak­si­moi­mi­sek­si?

Usein moni­tie­tei­sis­sä artik­ke­li­ko­koel­mis­sa ongel­mak­si koi­tuu eri tie­tee­na­lo­jen teo­rioi­den, dis­kurs­sien sekä tra­di­tioi­den seka­mels­ka. Käsillä ole­vas­sa artik­ke­li­ko­koel­mas­sa eri tie­tee­na­lat ovat sen ver­ran lähel­lä toi­si­aan ja käyt­tä­vät osin samo­ja meto­de­ja ja teo­rioi­ta, että ammot­ta­vaa kui­lua nii­den välil­le ei tule. Se tekee teok­ses­ta myös hel­pos­ti lähes­tyt­tä­vän ja help­po­lu­kui­sen, kun luki­jan ei tar­vit­se jokai­sen artik­ke­lin koh­dal­la räm­piä taas uuden teo­ria­vii­da­kon läpi.

Kertomuksen kei­noin on sopi­van syväl­le sukel­ta­va perus­pa­ket­ti niin yli­opis­ton kurs­seil­le kuin itse­ään kehit­tä­vil­le jour­na­lis­teil­le, tie­to­kir­jai­li­joil­le ja muil­le tie­don­vä­li­tyk­sen ammat­ti­lai­sil­le. Teos onnis­tuu artik­ke­lei­den avul­la osoit­ta­maan, kuin­ka pal­jon ja mil­lä lukui­sin eri tavoin ker­to­mus­muo­toa ja tari­nal­li­suut­ta käy­te­tään tie­do­tus­vä­li­neis­sä. Tällaiselle aihet­ta ja sen eri puo­lia avaa­val­le yleis­teok­sel­le on ollut suo­ras­taan huu­ta­va tar­ve. Uskon, että aihea­luet­ta käsit­te­le­viä tie­to­kir­jo­ja – joko oppai­ta tai tie­de­kir­jo­ja – alkaa ilmes­tyä suo­mek­si aiem­paa enem­män tule­vi­na vuo­si­na. Tarinallisuudesta ja ker­to­muk­sen kei­nois­ta kiin­nos­tu­nei­ta odot­ta­vat mie­len­kiin­toi­set ja antoi­sat ajat.