Essee

Panssareita ja huomionhakua
– Anaïs Ninin psykoanalyysi vuosien 1931 – 1934 päiväkirjassa

Anaïs Nin uskou­tuu kuu­lui­sis­sa päi­vä­kir­jois­saan luki­jal­le kuin tera­peu­til­le, ja tera­peu­til­leen kuin rakas­ta­jal­leen. Mikä on Ninin päi­vä­kir­jo­jen perim­mäi­nen motii­vi, jos todel­li­set elä­män­ta­pah­tu­mat­kin kir­joi­te­taan pal­ve­le­maan fik­tion pää­mää­riä, kysyy psy­ko­lo­gian toh­to­ri Heidi Toivonen. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)

*

Kun luin Anaïs Ninin päi­vä­kir­jaa vuo­sil­ta 1931 – 1934, kir­joi­tin omaan päi­vä­kir­jaa­ni:

”Ensin häneen rakas­tuu, hän­tä pitää kieh­to­va­na. Tuntee olon­sa eri­tyi­sek­si saa­des­saan olla kuu­li­ja­na hänel­le. Tulee huma­laan. Humalassa ajat­te­len, että tämä nai­nen oli kieh­to­va esi­fe­mi­nis­ti­nen kapi­nal­lis­ju­ma­la­tar: tai­teel­li­nen, äly­käs, luo­va, haus­ka, kau­nis, eksoot­ti­nen. Hänellä oli ihmeel­li­siä ystä­viä ja rikas elä­mä täyn­nä into­hi­moa ja luo­mis­vim­maa. Juopumuksen jäl­keen seu­raa pään sel­key­ty­mi­nen ja kyl­läs­ty­mi­nen. Tulee kra­pu­laan. Häntä ei voi inho­ta eikä viha­ta, häneen vain väsyy. Väsyy hänen loput­to­maan itse­kes­kei­seen pyö­rit­te­lyyn­sä, hur­mok­sel­li­siin kuvauk­siin hänen ihmeel­li­ses­tä mie­len­mai­se­mas­taan ja ihmis­suh­teis­taan, jot­ka eivät lopul­ta ole­kaan suh­tei­ta – niis­sä on vain yksi osa­puo­li. Anaïs.”

Anaïs Nin syn­tyi Pariisissa vuon­na 1903 kuu­ba­lais­syn­tyi­sen pia­no­tai­te­li­jan, Joaquín Ninin, ja kuu­ba­lais-rans­ka­lais-tans­ka­lai­sen lau­la­jat­ta­ren, Rosa Culmellin, lap­sek­si. Ninin lap­suus oli ahdis­ta­va: isä oli vie­rail­le hur­maa­va, mut­ta koto­na väki­val­tai­nen ja pelot­ta­va. Nin aloit­ti päi­vä­kir­jan pitä­mi­sen 11-vuo­ti­aa­na isän jätet­tyä per­heen­sä. Kuolemaansa (vuon­na 1977) men­nes­sä hän oli tuot­ta­nut 35 000 käsin­kir­joi­tet­tua päi­vä­kir­jan sivua, joi­den yhte­nä kes­kei­se­nä mate­ri­aa­li­na oli psy­koa­na­lyy­si.

Tässä essees­sä kes­ki­tyn Ninin vuo­sien 1931 – 1934 päi­vä­kir­jaan käyt­täen läh­tee­nä myös teos­ta Henry ja June, joka perus­tuu sen­su­roi­mat­to­maan ja aiem­min jul­kai­se­mat­to­maan päi­vä­kir­ja­ma­te­ri­aa­liin vuo­sil­ta 1931 – 1932.

Psykoanalyysi – toivon ja trauman näyttämö

Anaïs opis­ke­li psy­koa­na­lyyt­ti­siä ajat­te­li­joi­ta ja kävi ana­lyy­sis­sä vuo­si­kausia, välil­lä päi­vit­täin. Psykoanalyysiseikkailunsa Nin aloit­ti 1930-luvun alus­sa ihai­le­man­sa rans­ka­lai­sen toh­to­ri René Allendyn kans­sa. Vuosien 1931 – 1934 päi­vä­kir­jas­saan Anaïs kuvaa tätä ensim­mäis­tä ana­lyy­si­mat­kaan­sa raa­dol­li­sen runol­li­ses­ti aina inses­ti­sen isä­suh­teen uudel­leen­näyt­te­le­mi­seen asti.

Terapian ja tera­peut­tien pimeis­tä puo­lis­ta on kir­joi­tet­tu popu­laa­ria ja tie­teel­lis­tä kir­jal­li­suut­ta, hyy­tä­viä kuvauk­sia val­taan­sa vää­rin käyt­tä­vis­tä tera­peu­teis­ta. Anaïsin ensim­mäi­ses­tä ana­lyy­ti­kos­ta sai­si ken­ties luo­tua sel­lai­sen kuvauk­sen, mut­ta päi­vä­kir­jo­jen varas­sa ole­vat jäl­ki­pol­vet näyt­tä­vät kovin yksi­mie­li­ses­ti kir­joit­ta­van sii­tä, kuin­ka Anaïs viet­te­li psy­koa­na­lyy­tik­kon­sa – ei niin­kään sii­tä, että ana­lyy­tik­ko oli­si vie­tel­lyt hänet.

Aluksi Anaïs suh­tau­tuu aja­tuk­seen psy­koa­na­lyy­sis­tä skep­ti­ses­ti ja tuo­mit­see sen väki­näi­sek­si tun­tei­den peu­ka­loin­nik­si. Kun Anaïs sit­ten aloit­taa ensim­mäi­sen ana­lyy­sin­sä Allendyn kans­sa, hän kir­joit­taa sii­tä suu­reel­li­sen toi­veik­kaa­seen sävyyn. Hän kut­suu itse­ään astu­maan ”tän­ne mis­sä näkee että koh­ta­loa voi ohja­ta, ettei ole pak­ko alis­tua ensim­mäi­seen pai­nu­maan, joka on jää­nyt lap­sen herk­kien tun­tei­den varaan” (Päiväkirja 1931 – 1934, s. 128 – 129). Samalla hän­tä pelot­taa, että psy­koa­na­lyy­si rii­suu hänet lii­an pal­jaak­si ja pakot­taa hänet luo­pu­maan kai­kis­ta per­soo­nal­li­suu­ten­sa koris­teis­ta.

Hetken ajan Anaïs kuvaa asioi­den työs­tä­mi­seen liit­ty­vää aitoa psyyk­kis­tä ahdin­koa: ”Elämäntuska ei ole mitään ver­rat­tu­na tämän pik­ku­tar­kan ana­lyy­sin aiheut­ta­maan tus­kaan” (Henry ja June, s. 126). Luottamuksen raken­tu­mi­nen toh­to­riin nos­taa kui­ten­kin esiin hylä­tyk­si tule­mi­sen pel­ko­ja ja etään­nyt­tä­viä stra­te­gioi­ta nii­den kans­sa sel­viä­mi­sek­si. ”Olen varuil­la­ni ja odo­tan hänen sano­van jotain dog­maat­tis­ta, kaa­va­mais­ta. Haluan hänen sano­van, sil­lä jos hän sanoo, hän on taas vain yksi uusi mies, johon en voi tur­vau­tua, ja minun on edel­leen voi­tet­ta­va itse itse­ni yksin, kuten ennen­kin.” (Henry ja June, s. 111). Anaïs halu­aa Allendyn epä­on­nis­tu­van. Hän halu­aa taa­ta itsel­leen tutun trau­man – hylä­tyk­si tule­mi­sen ja onton yksi­näi­syy­den.

Tympeä narsisti vai väärinymmärretty nero?

Päiväkirjan ede­tes­sä vas­ten­mie­li­syy­te­ni sen kir­joit­ta­ja­nään­tä koh­taan kas­vaa. Inhoan sitä, kuin­ka Anaïs har­hai­lee kuvit­teel­lis­ten suh­tei­den maas­tos­sa, elä­mä on pelk­kää itse­kes­keis­tä ais­ti­pyör­ret­tä ja kaik­ki suh­teet läpeen­sä sek­sua­li­soi­tu­ja. Jenny Diski kir­joit­taa, ettei Anaïsin päi­vä­kir­jois­sa juu­ri mai­ni­ta sotia, lamaa, holo­kaus­tia, val­lan­ku­mous­ta: ”Ninin uni­ver­su­mi, fik­tion tapaan, päät­tyy hänen oman ihon­sa muo­dos­ta­maan rajaan, kuten her­mo­päät­teet; ulkoi­nen ympä­ris­tö on ole­mas­sa vain sikä­li kuin se sti­mu­loi tai sanoit­taa hänen oman yksi­tyi­sen iden­ti­tee­tin tun­teen­sa.”

Kirjoitan omaan päi­vä­kir­jaa­ni: ”Ninin päi­vä­kir­jas­sa ei lopul­ta­kaan tapah­du yhtään mitään. Hän maa­laa kuvaa älyk­kääs­tä ja tai­teel­li­ses­ta nai­ses­ta, kuin yrit­täen vakuut­taa lähin­nä itsen­sä, mut­ta ei tar­joa luki­jal­leen ainut­ta­kaan ori­gi­nel­lia aja­tus­ta, saa­ti aja­tus­ket­jua, ei ker­ras­saan yhtä­kään syy­tä pitää hän­tä intel­lek­tuel­li­na.”

Diagnoosikategorioiden jäl­ki­kä­tei­ses­tä sovel­ta­mi­ses­ta hah­moon, jon­ka tun­nem­me vain hänen kir­joi­tuk­sis­taan ja aika­lais­ten muis­te­luis­ta, voi olla mon­taa miel­tä. Yhtä kaik­ki, kyl­läs­tyt­tyä­ni Anaïsin itse­kes­kei­seen teat­raa­li­suu­teen alan sel­vit­tää, mil­lai­sia diag­noo­se­ja hänen ylleen on sovi­tel­tu. Angie A. Kehagia luon­neh­tii Ninin kir­joi­tus­ten poh­jal­ta hänen täyt­tä­vän histrio­ni­sen eli huo­mion­ha­kui­sen per­soo­nal­li­suus­häi­riön kri­tee­rit kera rin­nak­kais­ten nar­sis­tis­ten ja raja­ti­lais­ten piir­tei­den. Michelle Morin-Bompart luon­neh­tii Anaïsia samal­la diag­noo­sil­la, mut­ta pai­not­taen myös eroah­dis­tus­ta ja per­vers­se­jä oirei­ta. Lempeämmin voi­daan Sandra Rehmen tapaan tode­ta, että Nin tais­te­li minuu­den frag­men­taa­tion kans­sa ja tai­tees­saan mää­rit­te­li itsen koko­nai­suu­den taval­la, joka sal­lii usei­den minän puo­lien har­mo­ni­sen rin­nak­kai­se­lon. Paperin toi­sel­ta lai­dal­ta huu­te­lee Kate Zambreno: Niniä syy­te­tään per­soo­nal­li­suus­häi­riöi­sek­si, kuten kaik­kia kir­joit­ta­via nai­sia. He ovat aina lii­an emo­tio­naa­li­sia, lii­an impul­sii­vi­sia, lii­an rajat­to­mia.

Hermostun itsel­le­ni sii­tä, että ahdan Anaïsia täl­lai­siin sek­sis­ti­siin kate­go­rioi­hin. Mutta ehkä niin teki myös ana­lyy­tik­ko Allende? Kenties hän­kin ajat­te­li, että tuo nai­nen on kuin liköö­ri­kon­veh­ti –hou­kut­te­le­va pääl­tä, mut­ta kun kuo­ren puree rik­ki, suu­hun tul­vah­taa hal­van alko­ho­lin makui­nen ont­to pet­ty­mys?

Viettelijä ja vietelty fiktion kerroksissa

Anaïs ymmär­tää, että joil­tain osin tera­peut­ti näkee hänen lävit­seen. Pelissä on nyt kak­si pelaa­jaa. ”Allendyn mie­les­tä minä olen kehit­tä­nyt täy­sin kei­no­te­koi­sen per­soo­nal­li­suu­den, kuin pans­sa­rin. Peitän itse­ni. Olen omak­su­nut viet­te­le­vän, rakas­tet­ta­van ja iloi­sen käy­tök­sen, ja sen taak­se minä pii­lou­dun.” (Henry ja June, s. 139). Mitä enem­män Allendy pal­jas­taa tätä teat­te­ria poti­laal­leen, sitä enem­män päi­vä­kir­jaan ilmes­tyy kuvaus­ta etäi­ses­tä, teo­reet­ti­ses­ta ana­lyy­ti­kos­ta. Kun Anaïs saa ana­lyy­sis­sä suo­rem­paa palau­tet­ta kuin kyke­nee kes­tä­mään, hän etään­nyt­tää Allendyä ja sanou­tuu irti yhteis­työ­suh­tees­ta: ”Allendy on jos­sain sisäl­lä ja puhuu ylhäi­sis­tä, vii­leis­tä kor­keuk­sis­taan huo­kuen myö­tä­tun­toa ja sel­vä­nä­köi­syyt­tä” (Päiväkirja 1931 – 1934, s. 168).

Ensimmäisen ana­lyy­sin­sä aikaan Anaïs – olles­saan nai­mi­sis­sa pank­kii­ri Hugh Guilerin kans­sa – oli jo aloit­ta­nut inten­sii­vi­sen suh­teen­sa kir­jai­li­ja Henry Milleriin ja tämän June-vai­moon. Anaïs kiin­nit­tyy vuo­ro­tel­len ja samaan aikaan eri­lai­siin ihmi­siin, jois­ta suu­ri osa on kitu­via ja eri­koi­sia tai­tei­li­ja­sie­lu­ja; hän pei­laa itse­ään hei­hin ja sitoo hei­dät osak­si trau­mo­jaan. Hän ei näy­tä pys­ty­vän muo­dos­ta­maan vas­ta­vuo­roi­sia suh­tei­ta, jois­sa täy­tyy pal­jas­taa oma haa­voit­tu­vuu­ten­sa, vaan pyö­rit­tää rin­nak­kai­sia sek­sua­li­soi­tu­ja ja ego­aan pal­ve­le­via draa­mo­ja hen­gäs­tyt­tä­väl­lä tah­dil­la. Suhteiden polt­to­pis­tees­sä on aina Anaïsin suu­ri rak­kaus, kir­jai­li­ja Henry Miller, ruo­ko­ton nero ja juop­po, johon ver­rat­tu­na toh­to­ri Allendy on kui­va ja elo­ton käp­py­rä. Lohduttoman teo­reet­ti­nen Allendy kyke­nee kui­ten­kin tule­maan pis­tee­seen, jos­sa hän on rat­kais­sut loo­gi­ses­ti poti­laan­sa mie­len kaa­ok­sen ja raken­ta­nut mal­lin. Malli nousee loput­to­man kor­kea­na Anaïsin ja Allendyn väliin ja herät­tää poti­laas­sa halun sot­kea, leik­kiä ana­lyy­ti­kon tun­teil­la.

Analyytikon tem­pau­tu­mi­nen mukaan Anaïsin peliin rik­koo luot­ta­muk­sen: hänen lävit­seen ei sit­ten­kään näh­ty täy­sin ja koko­naan. Draamatonta aluet­ta ei ole, kun tera­peut­ti­kin on vie­tel­tä­vis­sä trau­man yti­meen. Allendystä tulee Anaïsin rakas­ta­ja.

Seksuaalinen suh­de tera­peu­tin ja asiak­kaan välil­lä ylit­tää kaik­ki sopi­vai­suu­den sään­nöt, joi­den rik­ko­mi­ses­ta mei­dän aikam­me moraa­li panee pää­vas­tuuseen tera­peu­tin. Anaïsin päi­vä­kir­jas­sa äänes­sä ei kui­ten­kaan ole uhri vaan viet­te­li­jä. Esittäessään itsen­sä mes­ta­ri­pe­lu­ri­na Anaïs ei tun­nu huo­maa­van, että muut­kin saat­ta­vat pela­ta hänen kans­saan. Suhde ana­lyy­tik­koon, joka ei kyke­ne erot­ta­maan hoi­dol­lis­ta vas­tuu­taan hen­ki­lö­koh­tai­sis­ta int­res­seis­tään eikä suo­je­le­maan poti­las­taan, pai­naa syvem­mäl­le ne vau­riot, joi­ta Anaïs yrit­ti ana­lyy­sis­sä kor­ja­ta. Morin-Bompart kir­joit­taa, että Anaïs kään­si psy­koa­na­lyy­tik­koon­sa Allendyyn isään­sä koh­dis­tu­vat inses­ti­set fan­t­asiat ja pis­ti ne toteen acting in -pro­ses­sis­sa, tois­taen lap­suu­des­saan koke­man­sa inses­tin.

Mitä kie­rou­tu­nut­ta ana­lyy­sis­sä sit­ten tapah­tui­kin, ilmiö luo­tiin ensin yhdes­sä tera­pian tilan­tees­sa, tie­tys­sä ajas­sa ja pai­kas­sa, ja sen jäl­keen toi­seen ker­taan Anaïsin kir­joit­taes­sa sii­tä. Mikä ana­lyy­sis­tä lopul­ta oli Anaïsin ja Allendyn jaka­maa, yhdes­sä tie­dos­tet­tua? Meillä ei ole mitään mah­dol­li­suut­ta tie­tää, mit­kä tapah­tu­mat ovat tosia ja mit­kä kir­jal­lis­ta sepi­tet­tä. Lukijalle välit­tyy tun­ne, että ana­lyy­sin ja ana­lyy­tik­koon sol­mi­tun sek­su­aa­li­sen suh­teen esi­tys pal­ve­lee myös kir­jal­li­sia ambi­tioi­ta. On hyvä muis­taa, että Anaïs työs­ti päi­vä­kir­jo­jaan use­aan ker­taan vuo­sien kulues­sa. On myös esi­tet­ty, että hän on valeh­del­lut ja lii­oi­tel­lut asioi­ta sii­nä mää­rin, että päi­vä­kir­jo­ja voi lähes­tyä fik­tio­na.

Rakas päiväkirja: Psykoanalyysi, joka ei parantanut

Ehkä päi­vä­kir­ja­kin on ana­lyy­ti­kon tapaan isän kor­vi­ke: luo­tet­ta­va tuki­pyl­väs, kai­ken kan­nat­te­li­ja. Rakastajat vaih­tu­vat, päi­vä­kir­ja pysyy. Lukijasta tulee psy­koa­na­lyy­tik­ko, joka pää­see ääret­tö­män pal­jon pidem­mäl­le kuin Allendy – toh­to­ri ei kos­kaan saa lukeak­seen Anaïsin päi­vä­kir­jaa, tuo­ta pil­kat­tua ja kadeh­dit­tua todel­lis­ta uskot­tua, jos­ta hän yrit­tää vie­roit­taa poti­las­taan. Anaïs kir­jaa päi­vä­kir­jaan­sa usein mui­den ihmis­ten huo­mau­tuk­sia sii­tä, että hänen pitäi­si elää eikä kir­joit­taa. Jenny Diskin mukaan useim­mat Anaïsin tun­te­neet ihmi­set oli­vat sitä miel­tä, että päi­vä­kir­jat itses­sään esti­vät hän­tä tule­mas­ta ”oikeak­si” luo­vak­si kir­joit­ta­jak­si. On vaa­ral­lis­ta, että nai­nen uskou­tuu mie­hen ja nais­puo­lis­ten ystä­vien ohi itse itsel­leen eikä tee kenes­tä­kään toi­ses­ta todel­lis­ta asti­aan­sa. Siksi nai­sen päi­vä­kir­jan kir­joit­ta­mi­nen täy­tyy alen­taa, teh­dä lap­sel­li­sek­si. Kuten Kate Zambreno lausuu: ”The dis­gust for Anaïs Nin is the dis­gust for the girls with their Livejournal.“

Päiväkirjaa saa lopul­ta lukea vain Otto Rank, Anaïsin toi­nen psy­koa­na­lyy­tik­ko, joka het­kel­li­ses­ti nos­te­taan juma­lak­si jalus­tal­le. Hän tun­tuu pys­ty­vän ruok­ki­maan Anaïsin ihan­net­ta itses­tään parem­min kuin Allendy: Anaïs halu­aa olla eri­lai­nen, moniu­lot­tei­nen ja maa­il­maa näh­nyt, mut­ta Allendyn kans­sa hän oli vain ”taval­li­nen, yksin­ker­tai­nen ja naii­vi nai­nen” (Päiväkirja 1931 – 1934, s. 324). Myös Rankin kans­sa Anaïsilla on suh­de. Tässä suh­tees­sa hän menee vie­lä pidem­mäl­le: vuo­sien 1931 – 1934 päi­vä­kir­jan lopul­la Anaïs alkaa opis­kel­la itse ana­lyy­ti­kok­si Rankin oppi­laa­na. Tosielämässä Anaïs elät­ti­kin itsen­sä het­ken aikaa ana­lyy­tik­ko­na New Yorkissa. Mikä täy­del­li­nen gran­de fina­le – tul­la itse juma­lak­si muil­le, kos­ka ei onnis­tu teke­mään omis­ta tera­peu­teis­taan juma­lia eikä paran­ta­maan itse­ään ole­mal­la hei­dän juma­loin­tin­sa koh­de.

Psykoanalyysi ei näy­tä kir­kas­ta­van mitään. Se vie Anaïsia syvem­mäl­le häneen itseen­sä, paik­kaan, jos­sa toi­sia ihmi­siä ei ole ole­mas­sa. Se tar­jo­aa uuden näyt­tä­mön van­ho­jen tut­tu­jen draa­mo­jen tois­ta­mi­sel­le. Traumojensa tie­dos­ta­mi­nen ei tuo onnea eikä vapaut­ta, vaan ne kajas­ta­vat aina seu­raa­vas­sa kau­kai­ses­sa, mah­dot­to­mas­sa rak­kau­des­sa.

”Psykoanalyysi saa aikaan vain sen, että ihmi­nen tie­dos­taa parem­min oman onnet­to­muu­ten­sa. Olen sel­keäm­min ja kau­his­tut­ta­vam­min tie­toi­nen sii­tä, mihin olen menos­sa. Psykoanalyysi ei ole opet­ta­nut minua nau­ra­maan. Istun tääl­lä tänä ilta­na yhtä synk­kä­nä kuin lap­se­na. Vain Henry, joka on elä­vin kai­kis­ta mie­his­tä, kyke­nee teke­mään minut autu­aan onnel­li­sek­si.” (Henry ja June, s. 237).


Lähteet:

  • Diski, J. (1995). Oh, the Burden, the Anxiety, the Sacrifices. London Review of Books, 17(8). 20.4.1995. https://www.lrb.co.uk/the-paper/v17/n08/jenny-diski/oh-the-burden-the-anxiety-the-sacrifices
  • Frangello, G. The Sunday Rumpus Interview: Kate Zambreno. 18.11.2012. The Rumpus. https://therumpus.net/2012/11/the-sunday-rumpus-interview-kate-zambreno/
  • John-Steiner, V. (1989). From Life to Diary to Art in the Work of Anaïs Nin. Teoksessa Doris B. Wallace & Howard E. Gruber: Creative People at Work: Twelve Cognitive Case Studies, 209 – 225. New York: Oxford University Press.
  • Kehagia, A. A. (2009). Anais Nin: A case stu­dy of per­so­na­li­ty disor­der and crea­ti­vi­ty. Personality and Individual Differences, 46(8), 800 – 808. doi:10.1016/j.paid.2009.01.017
  • Morin-Bompart, M. (2019). Anais Nin: An Incest Between a Father and a Daughter. American Journal of Psychiatry and Neuroscience, 7(3), 69 – 73. doi: 10.11648/j.ajpn.20190703.13
  • Nin, A. (1977). Päiväkirja 1931 – 1934. Helsinki: Otava. Alkup. The Diary of Anaïs Nin, Volume One 1931 – 1934, suom. Raija Mattila.
  • Nin, A. (1991). Henry ja June. Helsinki: WSOY. Alkup. Henry and June: From A Journal of Love: the Unexpurgated Diary of Anaïs Nin 1931 – 1932, suom. Leena Nivala.
  • Pollitt, K. (1992). Sins of the Nins. The New York Times, 22.11.1992. https://www.nytimes.com/1992/11/22/books/sins-of-the-nins.html
  • Rehme, S. The Multimedia of Our Unconscious Life: Anaïs Nin and the Synthesis of the Arts. PhD dis­ser­ta­tion. Lontoo: University College London.
  • The Anaïs Nin Foundation. https://theanaisninfoundation.org/bio
  • Zambreno, K. (2012). Heroines (Semiotext(e) / Active Agents). Cambridge (MA): MIT Press.