Tunsin ker­ran runoi­li­jan, jol­la oli kau­pun­gil­la kul­kies­saan – öisin­kin – tapa­na kysyä tun­te­mat­to­mil­ta: “Mitä kuu­luu?” Monet eivät suin­kaan pelän­neet hän­tä, vaan ker­toi­vat kuu­lu­mi­sis­taan, kaup­pa­reis­suis­taan, ihmis­suh­de­huo­lis­taan, vas­ti­kään sat­tu­neis­ta iloi­sis­ta asiois­ta. Olen seu­ran­nut kut­suil­la ja baa­reis­sa kes­kus­te­lu­ja, jois­sa kiin­teis­tön­huol­ta­ja on esit­tä­nyt tai­tei­li­jal­le, vaik­ka­pa runoi­li­jal­le, perus­ta­van­laa­tui­sia kysy­myk­siä: “Et var­maan elä työl­lä­si hyvin? Mistä teok­se­si ker­to­vat?” Keskustelu muo­tou­tuu pro­vo­soi­vak­si, …